Kolumni: Tarina ystävyydestä, Elbow’sta, Motörhead-viinistä ja sotkuun päättyneestä baari-illasta

Elbow'n Guy Garvey.
Mairo Cinquetti / Shutterstock / AOP

Sinä iltana joimme ystäväni Juhan kanssa neljä pulloa Motörhead-viiniä, kuuntelimme Elbow’ta ja puhuimme ihmissuhteista. Olin vasta tavannut Juhan, koska hän oli juuri alkanut seurustella yhden ystäväni kanssa. Juhalla oli laaja musiikkimaku, jota hän itse parhaansa mukaan typisti puhumalla lähinnä Killing Jokesta, Rob Zombiesta ja jostain muusta käsittämättömästä industrial-paskasta. Mutta meitä yhdisti Elbow.

Juha piti erityisesti Build a Rocket Boys! -levyn (2011) avauskappaleesta The Birds, minä enemmän Lippy Kidsistä. Kuuntelimme molempia vuorotellen ja keskustelimme niistä. Juha oli ostanut tuolloin juuri ilmestyneen levyn pelkästään The Birdsin perusteella, jonka hän oli kuullut levykaupassa.

Ilta päättyi siihen, että Juha oksensi baarissa uudelle nahkatakilleen ja talutin hänet kotiin. ”Ihan hyvää se Motörhead-viini, ihan hyvä biisi se The Birds”, tapasimme muistella iltaa myöhemmin.

Kymmenisen vuotta myöhemmin pidän tuota iltaa yhä definitiivisenä Elbow-kokemuksena. Emme ehkä juoneet ketjussa kädenlämpöistä kakkosoluen vahvuista brittialea, mutta olimme yhden illan aikana yhtä nousuhumalaisia, tunteikkaita, myrkytettyjä, laskuhumalaisia ja lopulta krapulaisia kuin Guy Garvey lyriikassaan. Mutta ennen kaikkea ystäviä. Ja jos jotain Elbow on aina ollut, niin se on musiikkia ystävyydestä.

Mercury-palkittu läpimurtolevy The Seldom Seen Kid (2008) on eniten tätä teemaa. Levy on omistettu yhtyeen ystävälle, vuonna 2006 menehtyneelle manchesteriläiselle lauluntekijä Bryan Glancylle. Levyn päätöskappale Friend of Ours kertoo hänestä. Seldom Seen Kid on lempinimi, jonka Garveyn isä antoi Glancylle.

Maaliskuussa 2008 Garvey muisteli The Sun -lehden haastattelussa Glancya: ”Hän oli sekä kodittomien että rokkitähti-miljonäärien ystävä. Levyn omistaminen hänelle tarkoittaa enemmän elämän juhlistamista kuin kuoleman suremista. Jos menetät ystävän, se saa sinut arvostamaan kaikkia jäljellä olevia.”

Samalta levyltä löytyvä Some Riot on kirjoitettu Garveyn toiselle ystävälle, joka joi liikaa. Weather to Fly kertoo bändin perustamisesta ja ystävyydestä. Esimerkkejä Elbow’n tuotannosta on muitakin, kuten Build a Rocket Boysin päätöskappale Dear Friends.

Vaikka olen aina ollut erittäin vaikuttunut Elbow’n upeista sävellyksistä ja sovituksista – katsokaa nyt vaikka YouTubesta Seldom Seen Kid -konsertti BBC:n sinfoniaorkesterin kanssa Abbey Roadilla – niin eniten yhtyeen musiikissa on vedonnut sen välitön lojaalius, ja ystävyyden kohottaminen yhtä tärkeäksi laulun aiheeksi kuin elämänsä rakkauden.

Se, miten Garvey kuvaa The Sun -lehdessä ystäväänsä, on myös osuva analyysi Elbow’n musiikista ja sen luokkatietoisesta eetoksesta. En olisi yhtään yllättynyt, jos joskus löytäisin Garveyn omasta kantakuppilastani puhumassa paksua manchesteriä juoppojen, parturi-kampaajien ja professorien kanssa. Ryystämässä olutta kuin se muuttuisi joka hörpyllä paremmaksi.

Näin Guy Garveyn tepastelemassa alueella mudat pitkin housuja kumpparit jalassa, ja myöhemmin nousevan lavalle samoissa kuravermeissä. Yllään hänellä oli roikkuva vaaleansininen kauluspaita, jonka vuoksi hän näytti ojasta heränneeltä it-firman pikkupomolta.

Garvey on hunajaisen äänensä kanssa ristiriitainen hahmo: yhtäältä kylän hilpeä juoppo halvimman tuopin perässä, toisaalta laatuviskejä takan äärellä nauttiva äijä. Elbow’n kuunteleminen on aina kuin laittaisi villasukat jalkaan ja joisi kalsarikännit ystävän kanssa.

Näin Elbow’n kahdesti Build a Rocket Boys! -kiertueella kesällä 2011: Ruisrockissa ja Glastonburyssa. Hortoilin pitkin mutaista peltoa syrjässä Englannin maaseudulla kolmen punnan pahvinen siiderimuki kädessä, noin 200 000 muun ihmisen kanssa. Näin Guy Garveyn tepastelemassa alueella mudat pitkin housuja kumpparit jalassa, ja myöhemmin nousevan lavalle samoissa kuravermeissä. Yllään hänellä oli roikkuva vaaleansininen kauluspaita, jonka vuoksi hän näytti ojasta heränneeltä it-firman pikkupomolta.

Ystävien kesken lika ei ole häpeää, vaan liimaa ja luottamusta. Oli se sitten oksennusta takilla tai kuraa housuissa. Se miten Garvey otti Glastonburyn päälavalla valtavan yleisön oli kuin hän olisi kivunnut lähipubin pöydälle kolmelta aamuyöllä laulattamaan Danny Boyta.

En ole nähnyt tai jutellut Juhan kanssa vuosiin. Kasvoimme erilleen emmekä ole pitäneet yhteyttä. Se harmittaa. Jotkut ystävyydet hiipuvat, mutta se tuntuu niin epäelbowmaiselta, että koen epäonnistuneeni.

Ehkä joku päivä kaivan jostain Juhan yhteystiedot. Soitan ja kysyn, vieläkö The Birds on hänen mielestään hyvä kappale.

Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 5/2020.