En ole nähnyt yhtään huonoa valokuvaa Jarno Sarjasesta. Mustat kaleerit (1985) -albumin kannessa hän istuu hajareisin paatilla pukeutuneena vaaleansiniseen tuplafarkkuun. Spotifyn artistisivun profiilikuvassa hänellä on nukkavieru hattu ja nahkaliivi ilman paitaa.
Kiinnitin Sarjaseen ensimmäisen kerran huomiota nimenomaan Mustat kaleerit -kannen myötä. Löysin levyn huonokuntoisena taukopaikka Tiinan Tuvalta monia vuosia sitten. Kuka tämä saatanan tyylikäs mies oikein on? Mursuviiksineen ja tuplafarkkuineen hän muistutti erehdyttävän paljon edesmennyttä enoani sekä oikeastaan monia muita keskikaljakuppiloiden nurkkapöytien suomalaisia miehiä. Tässä levyssä ja miehessä oli pakko olla jotain jännittävää, mietin. Ja näin oli.
Sarjasen elämä sai alkunsa joskus jatkosodan loppupuolella. Hän syntyi maaliskuussa 1945 ja eli vuoteen 2009 saakka. Musiikissa hänen suurimmaksi saavutuksekseen jäi kantrin kuvitteleminen levylle asti maassa, joka on kulttuurisesti hyvin kaukana kantrin syntysijoilta. Pohjoinen erämaa kaikkine arpineen oli kuitenkin se, minkä Sarjanen onnistui kääntämään musiikiksi.
Se on saavutus, sillä pohjoisamerikkalainen kantri ei ole kovin ilmiselvä resepti onnistumiseen Suomessa. Sarjanen kuuluu niihin hyvin harvoihin, jotka ovat kyenneet tekemään kantria täällä päin uskottavasti. Sarjasesta puhutaan aivan liian vähän siihen nähden, että hänen perintönsä ja estetiikkansa kuuluu myös tämän päivän artistien musiikissa, kuten Jukka Nousiaisen levyillä.
Hämmästys oli valtava, kun laitoin kotona Mustat kaleerit soimaan. Levyn avaava nimikappale röyhkeän kaiutetulla laululla ja spoken word -osuudella kuulostaa samanaikaisesti Naantalin kylpylän tansseilta ja 1980-luvun olutsaluunan pysähtyneeltä keskipäivältä.
Sittemmin olen haalinut hyllyyni liki kaiken Sarjasen tuotannon, jossa on riittänyt monia yllätyksiä. Sarjasen maailmassa kantri venyy moneen suuntaan, mutta musiikin punainen lanka pysyy. Sarjasen lainsuojattomat ovat duunareita, taksikuskeja sekä keskikaljakuppiloiden viiksimiehiä, joita poliisi retuuttaa lumihangen kautta putkaan.
Levyltä Varjoelämää (1981) löytyvä Hiljainen ranta on varmasti erikoisin kappale hänen tuotannossaan. Se on kantrin ja jonkinlaisen esihousen risteytys. Kappaleessa on tunnistettava housepiano vuosia ennen kuin koko käsitettä oli olemassa. Sarjanen ei olekaan pelkästään vain kotimaisen kantrin pioneeri. Kappaleen singleversio vuodelta 1974 on tyystin erilainen kuin albumille päätynyt. Harmillisesti mieheltä itseltään ei voi enää kysyä, mikä oli se tapahtumasarja studiossa, joka johti tähän upeaan albumiversioon.
Duunarikuvaus Tallirenki laserefekteineen kurottaa hieman jopa suomidiskon puolelle. Se myös näyttää Sarjasen monipuolisuuden laulajana. Hän kykenee siirtymään kätevästi möreästä turinasta herkkään falsettiin aina tarvittaessa, kuten hyvän kantrilaulajan kuuluu.
Samanlainen rouheasta herkkään yltävä esimerkki on Sarjasen eräänlainen nimikkokappale Keskikalja-Cowboy, jossa rakkauselämä kohtaa karun lopun keskikaljakuppilassa.
Sarjasen tuotanto on määrällisesti melko suppea, mutta riittävä. Hänen omaa nimeään kantava debyyttialbumi vuodelta 1971 alkaa vakuuttavasti. Tässä vielä eletään hahmottaa suomikantrin ensiaskeleet. Laulun puhujalla ei ole varaa maksaa sähkölaskua, kettu vei kanat, poika joutui vankilaan hakattuaan juovuspäissään jonkun, toinen poika jäi luokalle, miehen koira eli paras ystävä kuoli, ja puhuja vetää itsensä lopulta hirteen. Vielä tässä silti eletään. Albumin seuraava kappale Pienen pojan haaveet on se, mistä Sarjanen parhaiten tunnetaan. Joskin tämän tyylipuhtaan kantrin sijaan pidän hänen myöhempää levytysuraansa kiinnostavampana.
Mitä julkisuuteen tulee, Sarjanen oli outlaw, toisella puolen. Hänestä ei löydy kuolinuutisten ohella netistä juuri mitään kirjoituksia. Sarjasen kuolema tuskin on hänen elämänsä kiinnostavin asia, mutta kotimainen kantri ei ollut suuren yleisön kiinnostuksen kohteena. Sarjanen ei myöskään kaivannut julkisuutta eikä hän halunnut esimerkiksi keikkailla. Hänen viimeiseksi albumikseen jäi Keskikalja-Cowboy (1988). Kenties kaikki tuli sanottua.
Sarjanen teki omannäköisensä kantriuran ja kulki omaa polkuaan, kuten hän laulaa viimeisen albuminsa Tikkamies-biisissä: ”Kun muut lempii likkaa, niin minä tökin tikkaa / Oon tikkamies”.
Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 2/23.
