10CC: Tenology

10CC
Tenology
Mercury

10cc:tä on usein verrattu Steely Daniin, ja samaa taituruutta ja kuivaa huumoria bändeissä onkin, joskin 10cc on rehdisti popimpi yhtye. Esimerkiksi The Feelingin ja Jellyfishin kaltaiset tyyliniekat ovat taatusti purkaneet palasiksi ja tutkineet Silly Loven riemukkaan voimapopin ja Old Wild Menin hivelevän stemmalaulun ainesosat. The Things We Do For Love ja taivaallinen I’m Mandy Fly Me puolestaan ovat kuin lukuja McCartney-yliopiston tohtorinväitöksestä.

Yhtye eteni kieroista 50’s-pastisseista (Donna) muun muassa unelmanpehmeisiin pop-pilviin (I’m Not In Love), pitkiin ja rönsyileviin sävelteoksiin (Une Nuit A Paris ja Feel The Benefit, jossa kaikki The Beatles -opit valjastetaan hyötykäyttöön), sakkonopeuksilla kaahaavaan hardrockiin (The Second Sitting For The Last Supper), semihäiriintyneeseen avantgardismiin (I Wanna Rule The World) ja metronomintarkkaan boogieen (Good Morning Judge). Mikäs kvartetilla olikaan materiaalia valitessa, kun Lol Creme, Kevin Godley, Graham Gouldman ja Eric Stewart osallistuivat kaikki biisien tekemiseen.

Debyytti 10cc (1973) on paikoin turhankin nokkela, mutta Sheet Music (1974) ja The Original Soundtrack (1975) ovat täysipainoisia ja sävykkäitä kokonaisuuksia. Godley ja Creme jättivät yhtyeen erinomaisen How Dare You! -albumin (1976) jälkeen. Stewart ja Gouldman tekivät vielä yhden mainion (Deceptive Bends, 1977) ja yhden epätasaisen (Bloody Tourists, 1978, jolta irtosi rasittavahko reggaehitti Dreadlock Holiday) albumin. Tästä edespäin homma muuttui varsin joutavaksi puuhasteluksi.

Tenology-boksin neljä cd:tä on koottu löyhän teemallisesti. Ratkaisu toimii varsin hyvin, vaikka alkuperäisalbumien kappalejärjestys olisikin polttomerkitty muistiin. Boksin dvd sisältää tv-tallenteita, jotka alleviivaavat, että imagopuolesta 10cc ei ollut kiinnostunut, vaan musiikki oli se juttu. Siitä kiitos, vaikka samankaltaista kokeilujen polkua kulkevat näyttävämmät aikalaisbändit (Queen, Sparks) suurempaa huomiota saivatkin.