ANNA CALVI: Anna Calvi

ANNA CALVI
Anna Calvi
Domino

Ajatonta musiikkia tuskin on olemassa, mutta joskus musiikin tyylihistoriallinen aikaperspektiivi menettää merkityksensä. On vain ideoita, joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä nykytodellisuuden ja trendien kanssa, mutta jotka voi tunnistaa välittömästi eheiksi ja puhutteleviksi, tässä ja nyt.

Italialais-englantilainen Anna Calvi on poikkeuksellinen lahjakkuus. Laulava kitaristineito on jo debyyttilevyllään täysin omaääninen, jopa virtuoosimainen tulkitsija. Calvin bluesia, flamencoa ja oopperaa yhdistelevä laulutyyli ulottuu kuiskauksesta kuorolauluun ja hyökkää välillä suoraan kuulijan päälle. Hänen käsissään Telecaster muuttuu kamariorkesteriksi. Ilmiömäinen soitto yhdistelee aineksia Ennio Morriconen twangista, Jimi Hendrixin juurevasta rönsyilystä, Django Reinhardtin vikkelistä sointuarpeggioista, jopa Claude Debussyn impressionistisista arabeskeista.

Vaikeaa musiikkia tämä ei silti ole. Calvi saa ladattua neljän minuutin kompaktiin mittaan valtavan määrän kauneutta, ahdistusta ja outoa mysteerin tuntua. Musiikin ainutlaatuinen vire syntyy ylevän ja alhaisen sekoittavista assosiaatioista, yllättävistä siirtymistä ja vapaatempoisesti kytevistä jaksoista, joiden yhdessä muodostama dynamiikka on erittäin harvinaista rockissa. Suoraviivaisimmillaan tunnelma muistuttaa esimerkiksi PJ Harveysta, jonka luottotuottaja ja -rumpali Rob Ellis vastaakin levyn minimalistisesta mutta hienostuneesta tuotannosta.

Anna Calvia upeasti säestävä, bassoton taustaduo verhoilee kappaleet viininpunaiseen samettiin. Tämän kaltaista ja veroista debyyttiä ei olla kuultu sitten Jeff Buckleyn legendaarisen Grace-albumin (1994).