Lehdistötiedote alkaa pompöösisti: Five Finger Death Punch on kuulemma useilla miljardeilla soittokerroillaan tällä hetkellä maailman kolmanneksi striimatuin rockbändi heti Metallican ja AC/DC:n jälkeen. Keikkajärjestäjänsä presidentti kehuskelee, kuinka yhtye myy jäähalleja kautta maailman täyteen ja oheistuotetuotot huitelevat kymmenissä miljoonissa. Saatekirje vilisee vertausarvoja ja taulukoita, musiikista siinä puhutaan tasan nollan virkkeen verran.
Sitähän Five Finger Death Punch näiden lausumien perusteella on: Kvartaalitalousheviä. Excel-metallia. Pakkohan yhtyeen kahdeksatta albumia on sitten näiltä askelmerkeiltä arvosteltava.
Ensin tuotantoon: siinä on lehtevä alapää, bassorumpu lätisee löysästi eikä soitto jytise. Miksauksessa ovat ilmeisesti taajuuskorjaimien vakioasetukset olleet hieman pielessä – välittömästi täppä kehityskohteet sarakkeeseen, jotta sitten seuraavalla levyllä puutteet voidaan korjata! Tuottaja Kevin Churko (Ozzy Osbourne, In This Moment) on tehnyt komean kuuloisia albumeita, mutta F8 ei äänimaailmaltaan yllä miehen parhaimpien joukkoon.
Esituotannon kampaviineripalaverissa on mietitty, mitä tyylejä tänne levylle nyt sitten laitettaisiin, että ihan kaikkia kiinnostaisi.
Lisäisin ranskalaisen viivan myös solisti Ivan Moodyn SWOT-analyysiin: särövallin taakse piilotettuna laulu vakuuttaa, mutta kun yhtye ottaa kierroksia alas, Moodyn tulkinnan rajat paljastuvat kiusallisesti. Sanoituksistaan ja niiden laadusta sen verran, että niissä on selvästi enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia. Toisaalta, jos ette Moodyn tyyliä tajua, ”You can all fuck off today”, niin kuin mies A Little Bit Off -kappaleella runoilee.
Musiikillisesti F8 sekoilee tunnelmasta ja tyylistä toiseen, sävellyksellisiä huippuosumia kaihtaen. Esituotannon kampaviineripalaverissa on mietitty, mitä tyylejä tänne levylle nyt sitten laitettaisiin, että ihan kaikkia kiinnostaisi. Ainakin hieman thrashia ja keskitempoista groovea Panteran tyyliin. Ripaus death metalia – se on vaarallista! Hei, Machine Headia ja Metallicaa, miksikäs ei! Jonkin verran nu metalia ja Creedin ja Staindin jälkigrungea, teinit ja jääkiekko-dj:t arvostavat! Pari akustista rockballadia, sillä näistä myyntikäppyrät kyllä viimeistään turpoavat.
Voitontavoittelu toki läpäisee metalligenren siinä missä muunkin popmusiikin, mutta edeltäjillään oli dollarinkuvien ohella sielua ja sisältöä. Five Finger Death Punchilla ei ole mitään.
