Voima puhuu. “Minä-minä-minä”-sanoituksia suoltava laulaja pauhaa. Ollaan tyypillisen amerikkalaisen, melodisesta metalcoresta ponnistaneen bändin kyydissä.
Soundit on painavuudesta huolimatta huoliteltu viimeisen päälle, kaikki rullaa mutkattomasti eikä missään, vahingossakaan, kirskahda. Biisit ovat tavallaan tarttuvia ja perusteltuja yksi toisensa jälkeen, mutta henki, ilme ja sitä kautta vakuuttavuus uupuu täysin. Mitä Five Finger Death Punchille tapahtui? Miten joskus lupaava ja kipinää lyönyt porukka muuttui tutuksi, turvalliseksi ja helposti kuunneltavaksi mutta samalla mitäänsanomattomaksi metalliyhtyeeksi?
Kun cd:t aikanaan alkoivat venyä jopa tuntiin ja varttiin, vain harva artisti kykeni täyttämään levynsä kiistatta vahvalla materiaalilla. Nyt ilmiöksi on noussut biisien jakaminen kahdelle, pienen ajan sisällä julkaistavalle levylle. Myös Five Finger Death Punch kertoo kirjoittaneensa niin paljon ensiluokkaisia biisejä, että tuplalevy oli selviö. Teennäisyyteen taipuvaisen ensimmäisen osan perusteella olen biisien korkeasta tasosta vahvasti eri mieltä.
Jos Five Finger Death Punch on mielibändisi, metallituntemuksessasi on vakavia aukkoja.
