Paleface on viettänyt pitkään hiljaiseloa.
Paitsi ettei ole. Mahtuuhan kymmenen vuoden sisään useampi kollaboraatiolevy.
Mediapersoona Karri ”Paleface” Miettinen puolestaan on ollut äänessä 365 päivää vuodessa. Oli kyse sitten ketjuravintolaboikotista, graffitiaidan lobbaamisesta tai vaelluskalojen kummitoiminnasta, on Paleface valmiina antamaan lausunnon. Hänestä on tullut kansakunnan päivystävä omatunto, joka saapuu kellontarkasti muistuttamaan meitä hyvinvoivia ja hyviin itsemme lukevia kotiintuloajasta pöhisevällä luokkatripillämme. Paleface läksyttää meitä yksinkertaisista perusasioista. Itsestäänselvyyksistä, jotka pääsevät toisinaan unohtumaan.
Autofiktiota kuunnellessa ymmärtää, miksi uuden musiikin julkaiseminen ei aikoihin ole ollut Palefacen pääasiallinen kanava influenssata. Ajatus että näitä perusasioita tankattaisiin cd-levyn kansivihkosta, saati että ne löytäisivät tiensä soittolistoille ja sieltä moraaliseen selkärankaan, on muinainen. Kantaaottavan poplevyn ajatus on yhtä lailla reliikki.
Autofiktio on tasaisen laadukas isämäisen demarihiphopin nostalgialevy.
Mutta juuri reliikkinä Autofiktio on täynnä herkullisia ratkaisuja: löytyy 00-lukuisen suomisoundin kiksutrancesynaa, paksuja hippiräppibiittejä, G-funkin taustavoihkinaa ja vanhan suomiräpin tehokkaita hoilottelukertsejä. Aika on tälle kaikelle oikein kypsä.
Sanoituksetkin ovat silkkaa 00-lukua; käsitelty sillä vakavuudella, jota aiheet periaatteessa vaativat. Malmissa voi kuulla ajankohtaisiakin viitteitä lähiöeriytymisen uusiin, lähinnä yhdyskuntasuunnittelullisiin avauksiin paikallisromantiikan sijaan, eivätkä päihderiippuvuuden tai syrjäytyneisyyden kuvaukset koskaan kysy aikaa.
Silti näin suoraviivaisesti polemisoivan levyn ajatus vuonna 2023 vaivaannuttaa. Helsinki – Shangri-Lan (2010) kannessa paloivat makasiinit. Muistetaanpa, se oli aikaa, jolloin Sinikka Sokkaa vielä syytettiin luokkapetturiksi Linnan juhliin osallistumisesta, ja mediatyöläisten pikkujouluja kiersi Punatähdet-niminen stallarilarppiorkesteri. Aika oli hyvin erilainen ja hyvin erilaisella tavalla poliittinen.
Autofiktio on hieman pahvinmakuista, sosiaalipalvelua muistuttavaa musiikkia, mutta kuitenkin tarpeellista olla olemassa.
Autofiktio on tasaisen laadukas isämäisen demarihiphopin nostalgialevy, jonka kuuntelee läpi tekstien osalta hieman hammasta purren. Viesti edellä, ei tyyli, perustellen. Jälkimmäisen osalta on vieläpä pakko myöntyä; jos nykyräppärit Gettomasasta Stööhön abstrakteine post-internet -teksteineen ovatkin vähäsen jännittävämpiä ulosanniltaan, on Palefacen riimien ja lausunnan vanhakantaisuus jopa jotain yllättävää. Siinä on teknisyyttä ja sujuvuutta, joka ehkä ei ole tässä hetkessä suurin mahdollinen meriitti, mutta on se silti meriitti.
Ps. Kun Helsinki – Shangri-Lan nimikappale lähtee soimaan hiljaisessa kalliolaisessa räkälässä (niitä on yhä olemassa!) voi hetken erehtyä kuulevansa jotain ikivanhaa irwinismiä. Niin syvälle vuosituhannen alun uudet protestilaulut on poltettu laitapuolitajunnan äänitapettiin. Autofiktio on nuhjuinen matkustaja tuosta ajasta. Hieman pahvinmakuista, sosiaalipalvelua muistuttavaa musiikkia, mutta kuitenkin tarpeellista olla olemassa.
