PALEFACE: Maan tapa

PALEFACE
Maan tapa
Exogenic

Palefacen edellinen levy Helsinki – Shangri-La (2010) aloitti uuden luvun rap-artistin uralla. Levyllä karismaattinen moottoriturpa tarttui folkmaisen protestilaulun hengessä akustiseen kitaraan ja osoitti, että räpäytys taipuu häneltä virtuoottisesti myös suomen kielellä. Kiinnostavinta levyssä oli kuitenkin konsepti. Helsinki – Shangri-La oli tiedostava ja pisteliäs, moderni folklevy, joka kritisoi älykkäästi Suomen mädännäisyyttä ja jonka musiikillisen viitekehyksen muodostivat kansanomaiset rillumarei-kupletit ja vieraannuttavan orientalistiset korukuviot. Suomalaisen hiphopin kontekstissa yhdistelmä tuntui tuoreelta ja kiinnostavalta.

Maan tapa on myös protestilevy, mutta nyt Paleface ruotii vääryyksiä toisella tavalla. Tekstien fokus on yleismaailmallisempaa ja korkealentoisempaa, jota musiikin synkän aggressiivinen vire ainoastaan alleviivaa. Levyllä Paleface pyrkii analysoimaan koko läntisen sivilisaation olemusta ja kurjuudentilaa. Tuskin tarvitsee korostaa sitä, että urakka tuntuu suuruudenhullulta.

Palen vihaisesta sanan säilästä saavat tuta saamattomat juopot, hyvävelikerhojen poliitikot sekä kaiken maailman ketkut ja välistävetäjät. Ei käy kiistäminen, etteikö maali olisi oikea, mutta näin vakavamielisestä ja holhoavasta saarnaamisesta tulee paikoin jo vaivaantunut olo. Tekstit liikkuvat usein niin abstraktilla tasolla, että niitä täytyy lukea suurennuslasin ja sanakirjan kanssa.

Kielenkäyttö ja metaforat ovat toki omaa luokkaansa, mutta lyriikka on välillä niin fiksua ja kryptistä läppää, ettei sen musta huumori avaudu helpolla. Etääntymisen vaara on silloin suuri. Paleface laulaa äärimmäisen harvoin yksikön ensimmäisessä persoonassa ja siksi hänen kokemusmaailmaansa on turhan vaikea samastua. Tarinallisuutta ja Helsinki – Shangri-Lan kappaleille ominaista ambivalenttia ironiaa jää kaipaaman.

Soundin edellisessä numerossa Paleface kertoi, kuinka uutta levyä työstettiin yhtyeen kanssa sekvensseridemojen pohjalta. Alkupisteestä on tultu hyvin kauas, sillä Maan tapa kuulosta varsin jamihenkiseltä levyltä. Sointi on orgaaninen, eikä elektroniikkaa – luuppeja tai sekvenssejä – ole käytetty kuin pieninä mausteina. Yleistunnelma onkin runsaista kitaroista ja liverummuista johtuen varsin rock. Vain harva kappale etenee tavanomaisella hiphop-biitillä.

Tuomo Prättälän johtama Räjähtävä Nyrkki -yhtye soittaa taitavasti ja valtavalla energialla, mutta yllättävän normatiivisella oteella. Ongelma paikantuu kuitenkin itse sävellyksiin – tai ehkä olisi parempi puhua taustoista. Suurin osa kappaleista etenee yhden soinnun ympärille rakennetun kompin tai riffin varassa, eivätkä kertosäkeetkään nouse kuin paikoin toivottuun liitoon. Etenkin umpilahjakkaan Prättälän repertoaarista olisi luullut lähtevän sovitusvaiheessa kappaleita elvyttäviä jatsahtavia soinnutteluita, siirtymiä ja välikkeitä.

Simppeliin bassokuvioon nojaava avausraita Miten historiaa luetaan lienee levyn suorin ja tarttuvin raita, mutta se ei vakuuta. Amanalla fiittaavan Sidi Hossini Boudalin arabiankielistä puhelaulua yhtye säestää raivokkaasti kuin Kingston Wall konsanaan. Nimiraita sämplää hauskasti A-studion Pekka Sauri -haastattelua, ja kehittyy dystooppisesta lähtökohdastaan toiveikkaaksi statementiksi.

Reggaena keinuva, twangyn kitaran ja jousien siivittämä Nestehöyryjää kuulostaa jo vapautuneelta ja tuo tarvittavaa rentoutta ja vaihtelua tiukkaan paahtoon. Ska-biittiin nojaava Tyhjästä sanasta sakko nousee levyn kuningasraidaksi, joka progressiivisen kehittelyn ja Sakari Kukon upean saksofonismin myötä paisuu massiiviseksi seitsemän ja puolen minuutin mittaiseksi eepokseksi. 

On kunnioitettavaa, ettei Paleface ole lähtenyt toistamaan sellaisenaan menestyslevynsä sapluunaa. Silti Maan tapaa ei voi nähdä täysin onnistuneena siirtona. Taiteellisesti se jää kauas Helsinki – Shangri-Lan moni-ilmeisestä taiteellisesta konseptista.

Ja kyllä vassarimuusikkokin haluaa hitin, vaikka hän mitä väittäisi. Niitäkään ei Maan tavalta tahdo löytyä.