Arvio: Raivo voi olla hyväkin asia – Idles tuntuu ajoittain kuin brittiversiolta Radiopuhelimista

Arvio julkaistu Soundissa 9/2020.
Kirjoittanut: Pekka Laine.

Arvio

Idles
Ultra Mono
Partisan

On olemassa hyvää ja pahaa raivoa. Jälkimmäistä on helppo löytää. Heräät aamulla, avaat silmäsi ja korvasi ja myrkyllinen raivo löytää sinut. Sitä tulee joka reiästä: poliitikon suusta ja somettajan sormesta. Hukumme siihen. Idles-yhtyeen korkea-energiahyökkäystä kuunnellessa herkistyy tajuamaan sen, että raivo voi olla myös positiivisia kierteitä liikkeelle provosoiva ja uutta inspiroiva voima. Olen varma siitä, että bristolilaislähtöisen yhtyeen räväkkä nousu trendien vastaiseksi brittiläiseksi menestystarinaksi perustuu pitkälti sen musiikista kumpuavaan hyvää tekevään raivoon.

Tämä on TODELLA punnittu isku. Poliittisesti ladatun raivorockin suuri toivo tuntee vastuunsa.

Ultra Mono on suoraa jatkumoa Idlesin kahdelle edelliselle levylle. Mihinkä missio olisi muuttunut? Äänekkään ja hypnoottisen rockin keinoin käytävä taistelu paremman maailman puolesta jatkuu. Laulaja Joe Talbotin katsantokannat eivät ole löystyneet eikä kipu hellittänyt. Oman arkikokemuksen sammakkoperspektiivistä ihmisyyden suuriin moraalisiin kysymyksiin leikkaavat lyriikat ovat teräviä ja niiden esitystapa on vakuuttava. Päin pärstää lyötyjä madonlukuja ei voi ohittaa olankohautuksella. Talbotin intensiteetti saa täyslaidallisen tukea muulta yhtyeeltä. Kolmoslevyyn kohdistuvat paineet kuuluvat parhaiten kokonaisuuden murskausvoimassa. Tämä on TODELLA punnittu isku. Poliittisesti ladatun raivorockin suuri toivo tuntee vastuunsa.

Idlesin tavassa käyttää sähkökitaroita on jotakin hyvin kaunista. Yleensä rankemmassa kitararockissa voimantunnetta haetaan massasta, jota kasvatetaan paisuttamalla, monistamalla ja turvottavilla särömuureilla. Idles-soundi perustuu karsimiseen ja pelkistämiseen. Energia keskitetään ääriteräviin tähtäyspisteisiin. Kaikki vimma ladataan yksittäisiin ääniin ja riisuttuihin rytmikuvioihin. Perinteiset voimasoinnutkin on monin paikoin hylätty tarpeettomana junttauksena. Teräs on karaistu, ja kireäksi piinattu lihas on puhdistettu kaikesta läskistä. Jäljelle jäävät maanisen tiukat riffit ja monofonisina hyökkäävät kuviot. Yksi kieli kerrallaan jännittyy ja ampuu nuolen suoraan hermoon. Kitara on lyömäsoitin ja sähköjohdin, jota pitkin energia siirretään kuulijan tajuntaan.

Milloin lastenloruista, milloin agitaatiosta muotonsa ja pulssinsa imaiseva sanallinen julistus svengaa kaikessa vihaisuudessaan.

Yhtyeen poikkeuksellisen ankara yhteispeli ja rytminen intensiteetti synnyttää ainakin omassa päässäni mielleyhtymän Radiopuhelimet-yhtyeen uniikkiin estetiikkaan. Eivät Bristolin paasaajat samalle rytmisen kierouden tasolle yllä, heidän rytmiikkaansa on oululaisiin verrattuna yksiniittistä ja suoraviivaista. Mutta jotain samaa tässä on. Suu vaahdossa hyökkäävä kitarametakka ei jäsenny tylsäksi normirokkaukseksi vaan se noudattaa omalla nurinkurisella tavalla funkin rakennuspiirustuksia. Kaikki soitto on rytmin palveluksessa. Jopa Joe Talbotin hurmahenkinen huutolaulu on rytmikästä. Milloin lastenloruista, milloin agitaatiosta muotonsa ja pulssinsa imaiseva sanallinen julistus svengaa kaikessa vihaisuudessaan.

Talbot on aito saarnaaja sanan ajattomassa, jalossa ja oikeamielisessä merkityksessä. Samalla hän on runoilija, joka osaa yhdistää yksityisen kokemuksen yhteiskunnan tilaa koskeviin havaintoihinsa. Työväenluokkaa kuppaavien siniveristen, maailmaa pyörittävien militaristien ja muiden ihmisyyden vihollisten kimppuun käydessään Talbot meinaa käydä hermoille. Ilman huumoria ja taitavaa merkityksillä leikittelyä hänen julistuksensa lirvahtaisi kornin puolelle. Nyt Idles-paketti on komeasti tikissä. Onko Billy Braggin jälkeen brittiläisessä popissa kuultu yhtä komeaa yhteiskunnallista paatosta? Kysymys on retorinen ja vastaus on tiedossa: ei ole.

Muut artistin levyarviot

Lisää luettavaa