En muista, että olisin kuunnellut uutta Stam1na-albumia näin hämmennyksen vallassa sitten isolla rahalla tuotetun Nocebon (2012). Edelleen epäonnistuneelta koeputkihedelmöitykseltä näyttävä ja kuulostava sekamelska on mainion bändin uran ainoa kauneusvirhe, ja hetken tuntui siltä, että Apneasta sukeutuisi Stam1nan ensimmäinen notkahdus yli kymmeneen vuoteen.
Kun tuoreessa muistissa on koko yhtyeen musiikillisen historian niputtanut X (2023), on ainoastaan luonnollista, että edeltäjään tehdään selvää pesäeroa. Kokeilunhalun puutteestahan Stam1naa ei ole koskaan päässyt syyttämään.
Musiikillisesti selkein verrokki esittäjänsä katalogista on viipyilevä ja aiheensa puolesta omakohtaisen etäinen Taival. Kuten Soundin haastattelusta sai lukea, myös Apnean rakentamista varjosti kuolema. Kenties juuri tästä syystä levyn kuuntelu on kaksipiippuista: sanoman painavuus ei aina löydä kaveria jopa leikittelevän levällään leijuvasta musiikista. Tämän tästä nurkan takaa iskevät saksofonitöräykset menevät osin jo kainalopieruosastolle.
Kuuntelu kuitenkin auttaa, kuten todellisen taiteen äärellä käy, ja vähitellen Stam1nan päähänpistot nielee, tälläkin kertaa.
