STAM1NA: Viimeinen Atlantis

STAM1NA
Viimeinen Atlantis
Sakara

Ihmiskunnan moukkamaisuus ja mielettömyydet ovat aina olleet hevibändien mielenkiinnon kohteina. 1980-luvulla peloteltiin ydintuholla ja joillekin thrash-bändeille, kuten Nuclear Assaultille, aseteltiin jo saarnamiehen roolia. Myös teknologian ylivallasta varoiteltiin laajalti. Sanoitusten lähtökohta oli usein yhteiskunnallinen. Yksilön pään sisäisiin häiriöihin alettiin siirtyä Kreatorin Extreme Aggressionin (1989) kaltaisten levyjen ja 1990-luvun alun deathmetallin myötä. Teemalevyjä syntyi harvoin, mutta samaa aihetta saatettiin käsitellä useammalla biisillä albumia kohti.

Stam1na tarkastelee ympäristöään eri järjestyksessä. Aiempien levyjen yksilönäkökulmasta on siirrytty laajempaan tarkasteluun, ympäristökatastrofiin, jossa toki yksilönkin toilailut huomioidaan. Stam1na lataa albumimitallisen tarinan, joka on hyvin visuaalinen. Tapahtumat vilisevät silmissä sitä mukaa, kun laulajakitaristi Antti Hyyrynen niitä sanoiksi pukee.

Usein muusikot toteavat, että jokainen kuulija saa poimia vertauskuvallisista sanoituksista omat merkityksensä, mutta Viimeisen Atlantiksen kohdalla vertauskuvat ja muut häivytykset ovat joutavia. Stam1na alleviivaa, että ihminen pilaa ympäristönsä ja kärsii itse seuraukset, loppuunkulutettu maapallo ei anna enää suojaa. Albumin ei ole tarkoitttu monimerkitykselliseksi, viesti on kaikille yksi ja sama. Jopa niin, että Hyyrysen olkapäille on jo ehditty taputella profeetan viittaa.

Tekstit ovat niin korostetussa asemassa, osittain ennakkohehkutuksen vuoksi, että Viimeinen Atlantis näyttäytyy ensin pelkkänä sanoituslevynä, jossa musiikki on alistettu palvelemaan sanomaa.  Biisit eivät heti tunnu yhtä laadukkailta kuin Stam1nan historiassa ja ensikosketusten aikana albumi vaikuttaa enemmän välineeltä vaikuttaa lähimmäisiin ja kauimmaisiin kuin rock’n’rollilta.

Stam1nan kahden ensimmäisen levyn sekasortoisen nerokkaalla hulluudella tuotiin bändi esiin ja määritettiin sille pysyvä paikka suomenkielisessä metallissa. Kolmoslevy Rajalla (2008) mutkia oiottiin, poukkoilua tasoitettiin ja suorempaa musiikillista ilmaisua tehostettiin. Raja oli ongelmallisempi tapaus kuin kaksi ensimmäistä siinä mielessä, ettei se tuonut Stam1naan lisäarvoa; levy oli erilainen, mutta ei niin paljoa, että uusiutuminen olisi ollut leimallista. Neljäs albumi määrittää Stam1nan ennakkoluulottoman metalliyhdistelijän lisäksi visionääriksi ja mielipidevaikuttajaksi.

Musiikillisesti Viimeinen Atlantis on monipuolinen, se paljastuu heti kun tekstivyöry vähän helpottaa. Thrash-, death- ja blackmetallia niputetaan surutta melodiseen ja suomalaiskansalliseen ympäristöön. Lopputulos ei ole mitään louhinnan alalajia, vaan modernia, kekseliästä ja joustavaa metallia. Esimerkiksi Eloonjäänyt soi blackmetallisesti alkupään Norja-riffeineen ja rääkymäisine lauluineen, mutta kauniin kertosäkeen ja taustoittavan sellon myötä black karistetaan välillä kuulumattomiin. Biisi on yksi esimerkki siitä, miten ennakkoluulottomasti Stam1na yhdistelee eri tyylien vahvoja puolia omaksi hyödykseen.

Stam1nan kehittyminen on tapahtunut nimenomaan kokonaisuuden luomisessa. Loistavia biisejä se on tehnyt aina, ja tavaramerkiksi on muodostunut kimpoilu, joka kuin sattuman kaupalla osuu ymmärrettäväksi, alun ja lopun omaavaksi kappaleeksi. Viimeinen Atlantis on yhtenäisempi, sulavampi ja melodisempi kokonaisuus kuin aiemmat levyt. Kiihdytyksiä ja suunnanmuutoksia toki riittää, mutta nyt maltetaan pysyä myös paikallaan ja maistella pitempään ja pelkistetymmin esimerkiksi yksittäisiä kitaraharmonioita. Viimeinen Atlantis on myös vaativa levy laulajalle, sillä erilaista huutoa, murinaa, rääkyä ja puhdasta laulua on vilisemällä sekaisin.

Profeetallisen tulevaisuudenkertojan ja asennevaikuttajan lisäksi Stam1na ottaa Viimeisellä Atlantiksella kantaakseen älykkömetallistin ristin. Ehkä meidän kaikkien pitäisi tehdä samoin kuin tarinan henkilön: nostaa katse mittareista, lukemista ja ohjaimista ja katsoa vähän laajemmalla silmäyksellä yli maiseman – näkisimmekö silloin?