Will Oldhamin eli Bonnien ”Prince” Billyn lauluissa viehättää eniten niiden kertoja. Itkuisen kuuloinen ääni, joka manaa apokalyptisia visioita ihmissuhteista ja maailman pimeydestä. Paradoksaalisesti laulujen todentuntuisuus ei rakennu useinkaan arkirealismin kautta.
En liene ainoa, jolta tekstien moniulotteisuus on toisinaan jäänyt vaikeroinnin keskeltä huomaamatta. Partasuuhan on mustan huumorin mestari ja seksuaalisesti perverssi, tosin sellaiseksi kai suurin osa ihmisistä leimautuisi, jos heillä olisi kanttia olla vilpittömiä ja suorasanaisia. Bonniella on, ja juuri siinä on prinssin majesteetillisten laulujen voima.
Bonnien ja Ashley Webberin duetto So Everyone kertoo herkän tarinan siitä, kuinka Willin willie uppoaa suuhun julkisella paikalla. Tunnelma on käsinkosketeltava. Kaikesta päätellen tämän on täytynyt tehdä niin hyvää, että artisti on onnistunut todella vapautumaan, eikä synkistely ole enää pateettisinta laatua.
Lie Down In The Light on Bonnie "Prince" Billyn albumeista helposti lähestyttävin, duurivoittoisin ja tunnelmaltaan optimistisin, vaikka kappaleissa lauletaankin etupäässä jumalasta ja läheisen kuolemasta. Ekonomisen bändisoiton varaan pohjautuvissa kappaleissa on käytetty harkiten viulua, banjoa ja pedalsteelia. Rhodes ja klarinetti tuovat For Everyfield There’s A Moleen jatsahtavaa sävyä ja harras Willow Trees Bend tarjoaa kuuntelijalle soonisen retriitin.
Levy ei hurmaa kerrasta, vaan tarjoilee tämän todellisen auteurin tuotannon hedelmät kypsempinä ja tuoreempina kuin koskaan aikaisemmin, pettämättömällä, ainutlaatuisella tyylillä.
Kesäkuussa Suomeen konsertoimaan saapuva, salaperäisyyttään kernaasti varjeleva artisti vastasi puhelimitse muutamaan kysymykseen.
Olet sanonut, että Bonnie ”Prince” Billyn hahmossa on viitteitä monista amerikkalaisista kulttihahmoista. Kuinka fiktiivinen hahmo Bonnie ”Prince’” Billy on?
– Minä teen vain lauluja, eikä minulla ole mahdollisuutta vaikuttaa siihen, miten ihmiset niitä tulkitsevat. Ne elävät omaa elämäänsä. Otan vaikutteita tietysti sieltä ja täältä, mutta fiktiivisyys syntyy kuitenkin kuulijoiden mielissä.
Sinut tunnetaan synkistä ja fatalistisista sanoituksista, joiden vuoksi monet pitävät sinua mystisenä hahmona. Uudella levylläsi käsitellään myös kuolemaa, joskin sanoituksissa on hieman enemmän toivoa ja lämpöä. Onko kuolema sinulle pakkomielle?
– Kaikki se synkkyys, jota käsittelen lauluissani, on jo olemassa tässä maailmassa, eikä fatalistisuus liity mielestäni mitenkään mystiikkaan. Kuolema on vain asia, jonka kautta tajuamme elämän rajallisuuden. Ihmisten on hyvä ymmärtää tämä.
Inspiroiko myyttinen amerikkalaisuus – josta vaihtoehtocountry ja americana-artistit ovat ammentaneet – yhä sinua?
– Koko juttu on enemmänkin musiikkiteollisuuden luoma ilmiö. En itse kuuntele moniakaan noiden genrejen alle lukeutuvia artisteja. Pidän kyllä esimerkiksi Bruce Springsteenin Nebraska-levystä, mutta en siksi, että levy on tehty neliraitanauhurilla ja että sillä on vain yksi akustinen kitara ja tarinat kertovat juuri kyseisestä kontekstista.
Ajatteletko koskaan, että musiikkisi on nostalgista ja eskapistista?
– En. Jos lauluissani onkin vaikutteita old time -musiikista, niin se ei merkitse sitä, että kaipaisin menneisyyteen tai ajattelisin, että elämä olisi ollut parempaa tai helpompaa esiteollisessa kulttuurissa. Pikemminkin tarkoitus on muistuttaa ihmisiä kehityksestä ja siitä, millaisessa kulttuurissa me nykyisin elämme.
Levysi ovat olleet yksi toisensa jälkeen soinnillisesti ja soitannallisesti paremman kuuloisia. Vieläkö olet kiinnostunut lo-fi-soundista?
– Kyse on ollut aina enemmänkin resursseista. Itse en tiedä sitä, miksi jokin levy kuulostaa siltä kuin se kuulostaa, tai miksi uusi levyni kuulostaa erilaiselta kuin vaikkapa I See A Darkness (1999). Olen aina yrittänyt tehdä niin hyvänkuuloisia levyjä kuin mahdollista. Minulta kai odotetaan, että nauhoitan kappaleeni analogiselle kasettinauhalle, mutta käytän nykyisin uusia kovalevytallentimia.
