Ensimmäisten kuuntelukertojen aikana mieleen tuli monia viitteitä: Ry Coo-derin Paris, Texas -soundtrackin huimaava avaruus, Gram Parsonsin ja Emmylou Harrisin duettojen herkkyys sekä Mark Knopfler istumassa kartanonsa takapihalla kuulaana syysyönä. Vasta useampien toistojen kautta The Letting Go -levy hahmottui kokonaisuudeksi, jonka selittämiseen ei tarvita muita nimiä kuin sen tekijän.
1970-luvun ensimmäisenä jouluaattona syntyneen Will Oldhamin eli Bonnie ”Prince” Billyn goottilainen vaihe päättyi lopulliseen I See A Darkness -albumiin (1999), jonka nimiraita on omissa kirjoissani paras Johnny Cashin American-levyille päätynyt kappale. Jo Ease Down The Road -kiekolla (2001) hänen folkiin pohjaava musiikkinsa rupesi avautumaan ja nyt käsillä olevaa kiekkoa voi mainita jopa lämpimäksi levyksi. Sen kappaleet eivät korvenna eivätkä kurista, vaan täyttävät kuulijan haikeudella.
Islannissa äänitettyä The Letting Go -levyä kannattelevia jousisovituksia kehtaa verrata Robert Kirbyn esimerkiksi Nick Drakelle tekemiin, sillä niin hyviä ne ovat. Myös Oldhamin arkisen äänen ja sen ympärillä leikittelevän Dawn McCarthyn kujerruksen yhteispeli aiheuttaa suunnatonta esteettistä nautintoa. Muutenkin virheiden etsiminen tältä levyltä tuntuu yhtä järkevältä kuin taivaan moittiminen väärän siniseksi.
