DIRTY AMERICANS: Strange Generation

Arvio julkaistu Soundissa 01/2004.
Kirjoittanut: Jussi Niemi.
Dirty Americans siilasi tämän debyyttin materiaalin 50:stä vuosituhannen vaihteen jälkeen väsäämästään laulusta. Taso on lupaava, vaikkei tämä vielä MC5:a, The Stoogesia ja The White Stripesia uhkaa detroitilaisen rockin kunniakkaalla saralla.

Arvio

DIRTY AMERICANS
Strange Generation
Roadrunner

Dirty Americans siilasi tämän debyyttin materiaalin 50:stä vuosituhannen vaihteen jälkeen väsäämästään laulusta. Taso on lupaava, vaikkei tämä vielä MC5:a, The Stoogesia ja The White Stripesia uhkaa detroitilaisen rockin kunniakkaalla saralla. Kvartetti syntyi hip-hoppia alternativeen sotkeneen The Workhorse Movementin vokalistin, kitaristin ja basistin löydettyä internetitse rumpalin "isoon ja likaiseen, mutta ei metalliseen jenkkirockiin" uskovaan uuteen orkesteriinsa, joka viihtyy Zeppelinin, Cheap Trickin, Grand Funk Railroadin ja Cactuksen seurassa.

Hyvää on se, että raskaampiakin riffidraamoja kevennetään pienillä popjipoilla ja tarttuvilla kertosäkeillä, paikoin viehkoilla taustavokaaleillakin. Kolmen biisin säveltämiseenkin osallistunut tuottaja Paul Ebersold (3 Doors Down, Sister Hazel) ei ole tuhonnut nelikon särmää silottelulla. Jotain tukkoista soinnissa silti on: se alkaa aueta vasta nappulat kaakossa eikä tietty kireys silloinkaan täysin katoa. Tämä juontunee osittain Jeff Piperin parhaimmillaan ilmeikkään kitaroinnin ajoittaisestä metallijätteestä. Vokalisti Myron on edukseen vaihtaessaan hard rock-karjumisen melodisempaan poppailuun.

Puolivälin jälkeen levyssä alkaa ilmetä psykedeliaakin. Se on vain eduksi. Ironista kyllä, kiekon huippuista Dead Man haksahtaa lainaamaan Kashmiria suoraan puoliakustisen Deep Endin maistuessa kovasti chili-pippurilta. Tästä on hyvä jatkaa, kun vaikutteita on sulateltu vähän enemmän. 

Lisää luettavaa