Odotus palkitaan, mutta ei ehkä odotettavalla tavalla. Kotimaisen elektronisen popin kärkeä edustava Ruusut palaa levyllä, joka ei niinkään jatka aiempaa vaan purkaa kaiken rakentamansa ja pystyttää sen tilalle kylmemmän ja raskaamman linnakkeen.
Mä valvon ja sä valvot mun kaa on levy, joka elää välitiloissa: unen ja valveen, euforian ja romahduksen, läheisyyden ja etäisyyden. Se on yhtä aikaa tanssittava ja tukahduttava, kirkas ja kalsea. Albumi kuvaa hedonistista dystopiaa, jossa mikään ei tunnu riittävältä. Ensimmäisellä kuuntelulla albumi on arvaamattomimmillaan: mitä tahansa voi tapahtua.
Muutokset kuuluvat. Rumpali Alpo Nummelinin ja sanoittaja Lauri Levolan poissaolo sekä tuottaja Artturi Tairan roolin muuttuminen jättävät jäljen, mutta tyhjiö ei jää täyttämättä. Henri Pulkkinen eli Paperi T tuo sanoituksiin uudenlaisen suoraa, paikoin brutaalia ilmaisua, ja tuottaja Aku Raski rakentaa äänimaailman, jossa Huoratron-vaikutteet jyskyttävät koleina ja teollisina.
Yhtye ei tunnu enää samalta kokoonpanolta, joka liihotti hattarapilvisen kepeissä fantasiamaailmoissa. Jouset on sysätty syrjään, ja abstraktion tilalla tarjoillaan konkreettisempaa ja minäkeskeisempää kerrontaa. Tilalla on kovuutta, kehollisuutta, painetta ja betoniseinäisten mutta välkkyvaloisten klubien estetiikkaa.
Albumin ytimessä on lähes pakonomainen valvominen. Kyseessä ei ole vain teema vaan tila: aamuyön hetki, jossa kaikki tuntuu mahdolliselta ja mahdottomalta yhtä aikaa. ”Mä en nuku, mä vaan unelmoin”, toteaa Ringa Manner levyn alussa. ”Mitä ikinä teetkin, älä nukahda nyt”, toistelee Miikka Koivisto levyn lopussa. Unelle ei ole aikaa, sillä elämä on liian lyhyt keskeytettäväksi.
Kappaleet maalaavat kartalle öistä Helsinkiä. Paikat vaihtelevat hotellihuoneesta taksin takapenkille ja Katri Valan puistosta Lidlin lattialle. Dreamer kylpee ilta-auringossa, Kurpitsalyhty valaisee päättymätöntä pimeää ja Tappaja purkaa sisäistä painetta väkivaltaiseksi äänimaisemaksi.
Koiviston efektoitu ääni sitoo kokonaisuuden yhteen. Laulu kuulostaa etäisen purkitetulta ja jopa vähän kyllästyneeltä, mutta siinä piilee sen uskottavuus. Nykymaailmassa tunteet tulevat suodatettuina, ei suoraan. Mannerin heleä ja hauras, kaihoisan kuulas ilmaisu tuo albumille hengitystä, hetkittäin jopa lohtua. Maailma ei ole vain kylmä, vaikka yksi kappale niin kysyvästi toteaakin. Levyn alku ja loppu punoutuvat yhteen hämähäkinseitin lailla, ja päätösraita OOKOO jää kummittelemaan painajaismaisesti.
Mä valvon ja sä valvot mun kaa on paikoin ristiriitainen ja tietoisen överi levy. Albumi ei pyri olemaan helppo tai edes erityisen miellyttävä, eikä sen tarvitsekaan. Juuri siksi se tuntuu merkitykselliseltä. Parhaimmillaan levy on hypnoottinen ja intensiivinen, lähes kehollinen kokemus, joka imaisee mukaansa ja pakottaa pysymään hereillä.
Ruusut osoittaa kykenevänsä yhä uudistumaan ja ennen kaikkea ottamaan riskejä. Ennakkoluulottomasti lähestyvälle lopputulos on täysosuma.
