Uusiseelantilaisen Hemi Hemingwayn elämässä on tapahtunut muutamassa vuodessa paljon. Ensin kariutui parisuhde. Sen jälkeen muusikko muutti Lontoosta takaisin nuoruusmaisemiinsa. Wellingtonissa hän kohtasi masennuksen jälkeisen elämänhalun; tunteen, joka kenties sai hänet palaamaan, mutta joka virittyi myös jonkin saavuttamattoman jahtaamiseksi.
Muutokset kuuluvat musiikissa. Vaikka aiemmilta äänitteiltä tuttu sekoitelma nauhakaikua, soft rockia ja gootahtavaa romantiikantajua soi Wings of Desirenkin taustaorientaationa, uutukaiselta pulppuaa myös taakse jääneen Euroopan syke. Vanha manner ei kuvaudu kuitenkaan aikalaisdokumenttina. Hemingway tiivistää vaikutelmansa post-punkin ja syntikkapopin tahdittamaksi 1980-lukunostalgiaksi, joka on sekä innoittunutta että jäljitelmällistä.
Vaikka esitystapaan ja sovituksiin on satsattu, pääosan saa Hemingwayn ääni – jopa siinä määrin, että levy vaikuttaa todellista pelkistetymmältä. Wings of Desire onkin henkilökohtainen äänite, jonka sointi viittaa yksinäisyyteen, rakkaudenjanoon ja haluun toimia oikein.
Toisaalta määrämuotoon asetellut laulut pakottavat kysymään, missä määrin Hemingway samastaa itsensä taiteeseensa. Onko musiikki minuuden syvärakenne vai heijastuspinta, jota vasten voi harjoitella oikeaa ilmettä?