FLEET FOXES: Helplessness Blues

FLEET FOXES
Helplessness Blues
Bella Union

Usein sanotaan, että hyvä biisi on sellainen, joka toimii pelkän laulun ja akustisen kitaran varassa. Fleet Foxes operoi lähes yksinomaan ihmisäänellä ja akustisilla kitaroilla, mutta yhtyeen kappaleita voi silti olla vaikea soittaa nuotioversioina.

Fleet Foxesin kappaleet ovat joukkovoiman ja keskinäisen harmonian ylistystä. Melodisesti runsas ja kekseliäästi sovitettu musiikki kuulostaa siltä kuin taivaallisen kirkkauden juuri löytänyt buddhalaismunkkikuoro laulaisi Pelastusarmeijan orkesterin säestyksellä. Jos tämä musiikki riisuttaisiin kaikista stemmoista ja tukiäänistä, ei sitä tunnistaisi enää yhtyeen esittämäksi. Alta paljastuisi yksinkertaisia ja arkaaisia, mantramaisia sävelaihioita.   

Ihmisääni on instrumenteista olennaisin ja ilmaisuvoimaisin, muuttuipa populaarimusiikki ajan myötä kuinka paljon tahansa. Se on ensimmäinen ja viimeinen asia, jonka kautta välittyy, että tekijä sanoo jotakin kuuntelijalle. Laulun ja sanojen kautta musiikki kiinnittyy osaksi muuta yhteiskunnallista todellisuutta. Ihmisääni ja äänimaiseman akustisuus on Fleet Foxesille keino ilmentää sitä, että teknologia ja sen ympärille muotoutuneet rituaalit ovat saamassa turhan suuren merkityksen nykyihmisten elämässä luonnonmukaisuuden kustannuksella. 

Fleet Foxesin vuonna 2008 ilmestynyt debyytti kehuttiin pystyyn lähes jokaisessa vakavasti otettavassa rockmediassa. Pelkästään Britanniassa sitä myytiin yli puoli miljoonaa kappaletta. Sen seuraajaa lupailtiin jo moneen otteeseen markkinoille, mutta aina vain julkaisu viivästyi. Syynä tähän oli laulaja-lauluntekijä Robin Pecknoldin perfektionismi. Osa uuden levyn lauluista löysi  halutun muotonsa vasta kolmansissa studiosessioissa. Kolme vuotta debyytin jälkeen ilmestyvällä Helplessness Blues -albumilla moni musiikillinen asia on samalla tavalla, eikä yhtye ole lähtenyt uudistamaan soundiaan radikaalisti.

Fleet Foxesin debyytin barokkiset kappaleet kertoivat pitkälti kuvitteellisesta ja nostalgian sävyttämästä satumaailmasta. Toisella levyllä 25-vuotias Robin Pecknold on herännyt oman itsensä ja maailman tolan pohtimiseen. Levyn surumieliset ja vakavat teemat kumpuavat Pecknoldin henkilökohtaisista kriiseistä, merkityksettömyyden tunteista sekä eskapismin kaipuusta, jonka kiihtyvästi teknokratisoituva maailma aiheuttaa. Samalla se on oodi omistautumisesta musiikille ja taiteelle.

Helplessness Bluesin tuotannossa on philspectormaista kuminaa ja avaruutta, eikä mikään paljasta sitä, etteikö levy oltaisi voitu tehdä jo 1970-luvulla. Avausraita Montezumalla Pecknold oksentaa hunajaisen melodian päälle kaiken hämmennyksensä ja syyllisyytensä, jonka jälkeen teemaan haetaan ratkaisua albumin mittaan.

Bedouin Dressin itä-eurooppalaisesta kansanmusiikista muistuttavat, modaaliset viulut ihastuttavat ja riipivät selkäpiitä melkein melodramaattisuuteen asti. Uudella levyllä korostuvat silti yhä enemmän brittifolk-vaikutteet. Monin kohdin sovitukset tuovat muistumia esimerkiksi Fairport Conventionista ja Pentanglesta.

Plains/Bitter Dance lainaa tunnistettavasti skottilaista alkuperää olevaa, sittemmin tunnetuksi amerikkalaiseksi kansanlauluksi muuntunutta Kathy Cruelia, joka tunnetaan populaarimusiikin kontekstissa parhaiten Pentangle-kitaristi Bert Janschin sekä Karen Daltonin versioista. Kiihkeän hypnoottisella kitaranäppäilyllä käynnistyvä kappale nousee liitoon kohtalokkaan pianoriffin ja pastoraalisen huilumelodian myötä ja kasvaa loppua kohden brianwilsonmaiseksi pehmopsykedeliaeepokseksi.

Loppua kohden Helplessness Blues käy raskaaksi. Lukuisat hidas- ja keskitempoiset kappaleet vaativat kuuntelijalta keskittyneisyyttä ja meinaavat kadota toistensa joukkoon. Pecknold on tässä vaiheessa tehnyt maneerinsa laulunkirjoittajana selväksi. Halusipa hän yhtyeineen sitä tai ei, yleisö tulee odottamaan Fleet Foxesilta seuraavalla levyllä jonkinlaista uusiutumista.