HAMELL ON TRIAL: Tough Love

Jos minä määräisin, tämän levyn avausraita soisi kaikissa maailman kouluissa aamunavaukseksi päivittäin. Don't Kill -biisissä ihmisen typeryyteen kypsynyt Jumala tilittää Ed Hamellin suulla niin väkevästi, että siihen herää pahemmastakin masennuksesta.

Hamell on mannaa niille, jotka ovat kyllästyneet paskanjauhamiseen kaikissa muodoissaan, rock-bändit ja -lehdet mukaan lukien. Halfwayta parempaa puheenvuoroa viimemainituille en muista kuulleeni. Hamellin tekstit lukee mieluusti kansivihkosta, vaikkei kitaralla aseistautuneen julistajan jakelu niitä epäselviksi jätä. Ne vain ovat niin mehukkaita riippumatta siitä, ovatko ne omakohtaisia – kuten pahan auto-onnettomuuden jälkeistä narkoosikoukkua valottava Downs – vai sepitettyjä tarinoita – kuten huume-diilerin velkaongelmia meilikeskusteluna käsittelevä Dear Pete.

Hamell on harvinaisuus. Miehen näkö, ulosanti, äly, huumorintaju ja omatunto ovat yhtä teräviä. Hänen melodiansa ja rytminsä eivät toista itseään ja ilmeikkäässä äänessä on kunnioitusta herättävää presenssiä. Hamellin oikeina käsinä toimivat Ani DiFranco ja multi-instrumentalisti Andrew "Goat" Gil-christ, mutta myös Beefheart/Jeff Buckley-kitaristi Gary Lucas, Swans-rumpali Jonathan Kane ja rytmisektio Glen Diani & Eddie Stratton avittavat. Tough Love potkaisee mojovasti ja pysyy koossa, vaikka tuottajana häärii Hamellin, Di-Francon ja Goatin lisäksi vielä John Leckie (Radiohead, George Harrison).