HUMAN LEAGUE: Credo

Arvio julkaistu Soundissa 2/2011.
Kirjoittanut: Arttu Tolonen.

Tämä alkaa todella huonosti. Never Let Me Go -avauskappaleesta huokuu vahva autotunetus. Loiston vuosina outo laulutyyli ja -soundi olivat olennainen osa bändin viehätystä sekä Philip Oakeyn että Joanna Catherall – Susan Ann Sulley -kaksikon kohdalla. Sen korjailu on vähän kuin uusintaversio jostain klassikkoelokuvasta, kuten Rollerball.

Arvio

HUMAN LEAGUE
Credo
Wall Of Sound

Tämä alkaa todella huonosti. Never Let Me Go -avauskappaleesta huokuu vahva autotunetus. Loiston vuosina outo laulutyyli ja -soundi olivat olennainen osa bändin viehätystä sekä Philip Oakeyn että Joanna Catherall – Susan Ann Sulley -kaksikon kohdalla. Sen korjailu on vähän kuin uusintaversio jostain klassikkoelokuvasta, kuten Rollerball.

Ajan myötä ykkösraitakin lakkaa häiritsemästä, mutta toinen kappale ja levyn ensimmäinen single Night People on sen verran kovaa tykitystä, että kaikki on helppo antaa anteeksi. Kappale on klassikkomateriaalia ja onnistuu päivittämään bändin soundin tälle vuosikymmenelle samalla kun Oakeyn monotonisen karismaattinen tyyli säilyttää yhteyden 1980-luvulle.

Vahvimmissa esityksissä juuri tämä aikakausien yhdisteleminen menee nappiin, sävellyksen lisäksi. Heikommissa jäljelle jää jumputus ja äänimaailma, josta uupuu alkeellisen teknologian charmi.

Kaiken kaikkiaan Credo on ihan hieno paluu kymmenen vuoden tauon jälkeen ja tekee kunniaa yhtyeen vaiherikkaalle historialle. Onnistuneimmat vedot levyllä osoittavat, että tulevaisuuden potentiaaliakin on. Se on aika hyvin yli 30-vuotiaalta bändiltä.

Lisää luettavaa