Mitä masennuksen tai lohduttomuuden kuvaamiseen musiikin keinoin tulee, englantilainen Justin Broadrick hallitsee homman erinomaisesti. Näin oli jo God-fleshin valtakaudella, ja näin on vielä korostuneemmin Jesun toimintaympäristössä. Ei ole mikään ihme, että Isis on kiertänyt depressioveteraanien kanssa jo useaan otteeseen.
Conqueror on Jesun toinen täyspitkä. Täynnä hellittämättömiä mantroja, synkkää borduna-jurnutusta ja sakraaleja tiloja oleva kiekko kuulostaa joltain, mitä voisi syntyä psykiatrin vastaanotolla tsunamin debriefing-istunnossa. Tai jonkun muun musertavan ja käsittämättömän mullistuksen jälkipyykin äärellä. Ja tähän tunnelmaan ja efektiin Broadrick, Diarmuid Dalton sekä Ted Parsons varmasti pyrkivätkin.
Leppymätön jumitus, joka nostaa mieleen Glenn Brancan kitarasinfoniat ja välillisesti myös niiden innoittamien tekijöiden kuten Thurston Mooren ja Page Hamiltonin kokeellisimmat hankkeet, laantuu vasta positiiviseksi lopuksi kääntyvän Stanlow’n kohdalla. Jos aurinko joskus lakkaa paistamasta Tampereen ylle, Plain Fade alkaa todennäköisesti tehdä juuri tällaisia levyjä.