Rick Rubinia kelpaa kiittää siitä, ettei Johnny Cash jäänyt vanhuuden päivillään oman historiansa vangiksi. Rubin toi suorastaan myyttisiin mittoihin kasvaneen perusamerikkalaisen laulajan nykyaikaan löytämällä tämän tulkittavaksi uuden lauluntekijäsukupolven biisejä. Mikä tärkeintä, hän myös onnistui vapauttamaan Johnny Cashin vuosikymmenien kuluessa pelkäksi kuolleeksi kliseeksi käpristyneestä boom-chicka-boom -kompista.
Johnny Cash oli mukana alusta asti. 1950-luvulla hän levytti Sam Phillipsin Sun Recordsille ja oli yhdessä Elvis Presleyn, Jerry Lee Lewisin, Carl Perkinsin, Roy Orbisonin, Charlie Richin ja kumppanien kanssa synnyttämässä rock and rollin mustan ja valkoisen musiikin epäpyhästä liitosta.
Rick Rubin ei siis tehnyt Johnny Cashista rockia. Tämä oli rock jo ennen kuin Rick oli syntynytkään. Rubinin kanssa tehdyt American-levytykset avasivat kuitenkin Johnny Cashille monia uusia ovia. Hänen levyjään ostivat nyt ihmiset, jotka kantria koskaan kuuntelematta tiesivät kaiken kantrin olevan roskaa, mutta samalla hänet löysivät uudelleen ne, jotka jo kauan sitten olivat menettäneet kiinnostuksensa Cashin samaa muotokieltä loputtomasti toistaviin, innottomiin levytyksiin.
Kuudes Rick Rubin -albumi ilmestyy kuusi ja puoli vuotta tähden kuoleman jälkeen. Ensimmäiseksi se herätti kysymyksen siitä, kannattaako kaikki tallennettu materiaali julkaista.
Aiempien American-levytysten huippuhetkiä olivat upeat tulkinnat biiseistä, jotka olivat pohjimmiltaan hyvin kaukana Cashin ominta ilmaisua (U2, Nick Cave, Nine Inch Nails, Depeche Mode). American VI: Ain’t No Grave -albumilla ei sitä vastoin ole yhtään laulua, mitä Johnny Cash ei olisi löytänyt ihan omin neuvoinkin.
Nimibiisi on tiettävästi Johnny Cashin vihoviimeinen tallennettu laulu, vuonna 1978 kuolleen Claude Ely -nimisen saarnamiehen käsialaa. Levylle on poimittu usein esitettyjä sävellyksiä, kuten Kris Kristoffersonin For The Good Times, Tom Paxtonin Where I’m Bound, ja jopa Bob Nolanin, alkuperäisen Sons Of The Pioneers -veteraanin, kulunuttakin kuluneempi Cool Water.
Kiintoisin löytö taitaa olla rauhanliikkeen suuri klassikko vuodelta 1950, Ed McGurdyn Last Night I Had The Strangest Dream, vaivaannuttavin puolestaan Johnny Cashin Raamatun Korinttolaiskirjeen sanoihin (”Missä on voittosi, kuolema? Missä on pistimesi, kuolema?”) laatima yritelmä.
Tällä albumilla Johnny Cash on fyysisesti ja psyykkisesti tiensä päässä. Hänen äänensä on kuin kalvas varjo suuruuden päivistä, ja mies laulaa kuin yhden hengenvedon päässä kuolemasta. Kun vielä useimpien biisien sanat kertovat kuoleman vääjäämättömyydesta, Ain’t No Grave -levyä synkempää surunsanomaa ei taida muualta löytyä.