KALLE AHOLA: I

Viitisen vuotta sitten alkunsa saanut Vaaleanpunainen rättisitikka on se biisi, jonka takia Kalle Aholan soololevyn kuunteleminen jättää hyvän mielen. Laulu on arkisen konstailematon tarina erään rättärin historiaan liittyvistä ihmisistä. Se lukeutuu myös levyn harvoihin hyviin sävellyksiin, ja on kaikessa vekkuliudessaan lähellä Don Huonoja ennen Hyvää yötä ja huomenta -levyllä alkanutta tylsistymistä. Laulu on kuin keskelle olohuonetta legonsa levittävä pikkupoika, joka leikeillään häiritsee aikuisten Kymppitonnin katselua. Mutta eipä poika kauan saakaan leikkiä.
Muut levyn laulut on tehty kuluneen vuoden aikana ja sen ikävä kyllä kuulee. Levy jatkaa siitä pisteestä, mihin Don Huonot jäi viimeisimmällä levyllään, eli kohti aikuisuus-sanan negatiivisia mielikuvia. Harvoissa lauluissa on mitään erityisesti ärsyttävää, niitä vain ei saa tarttumaan päähänsä, vaikka kuinka yrittää kuunnella. Vähäiset odotukset levylle kasannut Leijat Helsingin yllä -single edustaa paitsi levyn tylsintä, myös rauhallisinta päätä. Levyn paino on seesteisissä ja suureellisissa lauluissa, mutta joukossa on myös muutama rajustikin rokkaava raita. Tosin sanaa "raju" ei kannata käsittää liian vahvasti.
Toisinaan mielenkiinto herää hieman vääristä syistä. Hyvä esimerkki tästä on Klo 7:n kömpelö rivi "On elämä vain osa jalkapalloa/ jonka säännöt ei rasita vasemman pakinkaan kalloa." Se jää ikävästi soimaan päähän päiväkausiksi, vaikka kappaleessa olisi paljon mukavampaakin muisteltavaa. Kallen sanoitukset ovat samanlaisia kielikuvin kerrottuja tarinoita kuin donkkarilevyilläkin, mutta näissä usein iskelmää hipovissa lauluissa ne kuulostavat tavattoman kömpelöiltä. Vai miltä kuulostaa kivan synapoppiksen kertosäkeessä laulettu "Me ollaan langenneita tyhjän taulun maalareita/ samanlaisia erilaisia… ruosteisia jumalan koneita."
Vaikka levyltä saakin etsiä hyviä lauluja, on sitä kuitenkin yllättävän miellyttävä kuunnella. Tästä saa kiitoksen levyn tuottanut ja suureksi osaksi sovittanut Jarmo Saari, jonka kädestä on lähtöisin myös levylle hyvin istuvat jousisovitukset. Mitättömimmätkin säkeistöt on saatu elämään kiehtovalla soundimaailmalla. Apuna on käytetty huimaa soitinarsenaalia, joka tiivistyy parhaiten Tulennielijässä. Se käynnistyy konerytmillä, joka yltyy kitararokiksi ja koko paketin kruunaa kauniisti ujeltava theremin. Harmi vain, että sävellys ei taaskaan ole kaksinen, vaikkakin levyn parhaita. Lähelle Vaaleanpunaista rättisitikkaa yltää oikeastaan vain toinen singlelohkaisu Punahilkka, joka aloitusbiisinä lupaa levystä liikoja.
Saaren apuna kitaraa soittaa Aholan kanssa biisien sävellysvastuun jakava Mikael Tanner ja rumpuihin on saatu Teppo Mäkynen. Kallella on siis apunaan monta huippumuusikkoa, mutta ei yhtenäistä bändiä. Kallen soololevyn myötä paljastuu myös, että hän ei ole Don Huonojen vahvin, vaikkakin kuuluvin lenkki. Muiden donkkareiden myötä poissa on nimittäin myös Kie, jonka kitara on niin monta kertaa pelastanut kehnommatkin Don Huonot -sävellykset.
Jos siis arvostaa erityisesti Don Huonojen vanhempien levyjen innovatiivisuutta ja vimmaa, voi soolo-Kallen skipata huoletta. Jos taas pitää yhtyeestä nimenomaan Kalle Aholan takia, pitää takuulla tästäkin levystä, sillä hän lataa jokaiselle tavulle ääneensä sen tutun laahaavan epätoivon selvemmin kuin koskaan.
Se tässä on parasta, että ikinä ei Verta, pornoa ja propagandaa ole kuulostanut yhtä hyvältä kuin tämän levyn kuulemisen jälkeen.