Arto Melleri oli rockhenkinen runoilija, jonka tekstit sivusivat usein rappioromantiikkaa. Onkin ihme, ettei kukaan suomalainen rock-artisti ole aiemmin julkaissut levyllistä Mellerin tekstejä sävellettyinä.
Vaikka runouden ja musiikin yhdistäminen on epäkiitollinen tehtävä, tämä levy toimii, osin siksi, että Mellerin sanat ovat valmiiksi niin rockhenkisiä, että ne kuulostavat melkein kuin biiseiltä. Jotkut niistä onkin tehty lauluteksteiksi, mutta yleisesti Mellerin sanat sopivat hyvin sävellettäviksi. Levystä ei jää lainkaan pakosta tehdyn tuntua.
Myös Kalle Aholan osuus on huomattava. Vaikka musiikki onkin paikoin rockia, kaikki biisit eivät edusta rockosastoa, eikä niiden tarvitsekaan. Levy voisi olla aika puuduttava, jos joka biisi olisi kovaa paahtoa, mutta mukana on yllättävänkin paljon vaihtelevuutta. Kitaran rujo runous hallitsee sopivasti, mutta ei liikaa.
Kalle Ahola ei yritä ylitulkita tekstejä vaan laulu kuulostaa vapautuneelta. Pariisi on sovitettu chanson-tyyppiseksi valssiksi, jota Johanna Iivanaisen ääni tukee hienosti. Vaikka levy alkaa räväkästi biisillä Puukkobulevardilla, kaikki tekstit eivät suinkaan liiku rappioromantiikan parissa. Hieno päätösbiisi Viattomuus kuvastaa hyvin, millaista on asua Suomessa tammikuussa emalitaivaan alla.
