KALLE AHOLA: Kadun aurinkoiselle puolelle

Arvio julkaistu Soundissa 02/2005.
Kirjoittanut: Jussi Niemi.
Levyn nimi ja kannen valossa kylpevät kuvat luovat hyvin positiivisen mielikuvan, mutta se ei tarkoita, että Kalle Aholan toinen sooloalbumi - ensimmäinen reilu vuosi sitten kuopattujen Don Huonojen jälkeen - olisi yhtä ilakointia.

Arvio

KALLE AHOLA
Kadun aurinkoiselle puolelle
Parlophone

Levyn nimi ja kannen valossa kylpevät kuvat luovat hyvin positiivisen mielikuvan, mutta se ei tarkoita, että Kalle Aholan toinen sooloalbumi – ensimmäinen reilu vuosi sitten kuopattujen Don Huonojen jälkeen – olisi yhtä ilakointia. Melankoliasta, pettymyksestä ja sen synnyttämästä kyynisyydestäkään ei ole puutetta. Onneksi ne eivät ilmene masentavasti. Tietty alakulo kuitenkin nyt keski-ikäisen miehen ääntä määrittää, kuten myös lempeys ja unelmointi. Kallen maailmassa sängyt ovat usein jäisiä ja paljastuu, ettei se intohimojen hämärä kohde koskaan rakastanutkaan, vaikka siltä se oli tuntuvinaan.

Elämänhalua tässä musiikissa on silti runsaasti. Esimerkiksi vähäeleisessä pianoballadissa Sairaala se nousee pintaan, vaikka kotiin palaava hahmo ei koskaan parane kokonaan. Keijumaisesti helkkyvä, Emma Salokosken taustakujerruksen ja mellotronikaaren sävyttämä nimiraita tulvii valoa ja lämpöä, loistavasta melodiasta puhumattakaan. Levyn raisuin kappale, vapaudenjanoinen Siivet lietsoo optimismia ja rohkeutta täysillä.

Aika sen vasta näyttää, mutta olen taipuvainen väittämään Aholan kynäilleen nyt hienoimmat melodiansa ja hänen äänensä saattelee ne sydämiin kuin hiljaa onnellinen isä lapsiaan kouluun. Kuolleen miehen saappaat on täydellinen (Ennio Morriconen hengen sponsoroima) killeri. Sen antia on myös rivi "ja tositarinathan muuttuvat aina kertojan suun mukaan." Pelkästään sillä oivalluksella pärjää kohtuullisesti elämässä.

Aholan teksteissä ei ole turhia nokkeluuksia, hänellä on halu ja lahja tosissaan kommunikoida. Melkein CSN&Y-mäisesti bongoineen ja akustisine kitaroineen folk-poppailevan Pari tuntia -kappaleen kahvilassa hän huomaa kuinka "joku on päässyt eroon tyhmästä poikaystävästä jonka ystävänä/hän tahtoo silti vielä pysyä, kuka tässä on tyhmä voisi kysyä."

Kokonaisuuden onnistumisesta on kiittäminen myös Aholan nappiin valitsemia työkavereita. Kitaristi Mikael Tanner, suosikkirumpalini Teppo Mäkynen sekä kitaroita, bassoa, koskettimia ja ohjelmointia hoitava Jarmo Saari paneutuvat asiaan intensiivisesti, mikä tuo levyyn luontevan persoonallisuuden. Se poikkeaa selvästi Don Huonoista, vaikka kovin radikaaliin irtiottoon ei ilmeisesti ole pyritty. Tuotantoa johtavan Saaren tuhattaituruus voisi ärsyttää, jollei sitä ohjaisi niin aito rakkaus musiikkiin ja täydellinen pätemisen tarpeen puuttuminen.

Vieraita ei ole onneksi kutsuttu määrä, vaan laatu mielessä. Pekka Kuusiston viulu soi väkevästi Sunnuntaiaamuna Helvetin portilla. Se on paras laulu, mikä Ismo Alangolta on päässyt karkuun.

Oikeastaan ainoa moka tällä levyllä on muutamien biisien 80-lukuinen sointikattaus. Niiden hormonipumpattu jytinä tuntuu paitsi trendipoliittisesti liian ilmeiseltä myös ilmapiiriltään väärältä Aholan intiimin herkkyyden rinnalla. 

Lisää luettavaa