Kalle Aholan kuudennen sooloalbumin valmistuminen oli poikkeuksellisen kovan työn takana. Vastoinkäymisten 1989 seuraa Arto Mellerin runoihin sävellettyä Pääkallolipun alla -levyä (2011). Aholan omat äänitteet ovat näihin saakka olleet kuin Don Huonot -historian loogisena jatkeena pääosin kitaravetoista laaturockia.
1989:lla painotus siirtyy koneiden suuntaan. 1980-lukulaisesti soundaava konerevival on siinä määrin pelottava visio, että levyn äärelle asettuu terveen epäluuloisesti. Etenkin kun Ilkka Alangon Elektra (2009) on yhä tuoreessa muistissa.
Imuisella rytmillään ilmiselvänä hittinä etenevä Madrid toimii Ville Kelan rumpujen myötä loivana johdantona levyä hallitsevaan äänimaisemaan. Olo on jo tässä vaiheessa huojentunut ja jatkossa olennaisin asia onneksi vain vahvistuu. Sisältö voittaa muodon, eivätkä koneet estä lauluja soimasta edukseen.
Albumin nimiraidasta käyvällä Kesä 1989 -kappaleella on Kalle Aholan vuoro muistella menneitä. 17-vuotiaan stereoissa soi Guns N’ Roses ja toive päättymättömästä kesästä on yhtä totta kuin tietoisuus omasta nuoruudesta ja tyhmyydestä. Joanna Sulosen laulu rikastuttaa levyn parhaimmistoon lukeutuvaa, Arto Mellerin tekstiin sävellettyä Jos tanssit -biisiä. Heinäkuu on mahdollisimman selväsanainen ja vilpitön rakkauslaulu ja Hiljainen tyttö saa Kelan rumpujen tukevoittamaan soundiinsa lisäväriä Chris Isaakin levyjen tavaramerkkisestä kitaran helähtelystä.
Jos rocklevy voi vielä tässä maailmassa olla työvoitto, niin 1989 on juuri sitä.
