Mieluummin Audio Wunderbaum kuin karvanopat tai vanha Corolla. Onneksi Kalle Aholan neljännessä sooloalbumissa ei ole mitään muuta junttiuteen vihjaavaa kuin otsikkonsa, vaan Ahola tekee tapansa mukaan vakuuttavalla tavalla urbaania rockia. Levyn lauluissa kuuluu nyttemmin teräksiseksi muuttuneen kaupungin kasvatin herkkä ja samalla voimakas ääni.
Kalle Aholasta on aina heijastunut jonkin asteista sielunveljeyttä Ismo Alankoon. Audio Wunderbaumilla tätä korostaa se, että puolet soittajistosta oli taannoin osa Aholan vanhan baritonikumppanin Säätiötä.
Biiseillään Kalle Ahola herättää osin tuttujakin mielikuvia. Suomi-neidosta laulaessaan Aholan kriittisyys toimii Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta -klassikon päivityksenä. Toisaalla kappale käynnistyy Kauko Röyhkän Maa on voimaa -bravuuria hipovalla kuningasriffillä.
Laura Närhen taustalaulun koristamalla Pysäytä kellot -kappaleella Kalle Ahola heittäytyy tähtien välisen matkailuun. Hellästi kosketeltu sähköpiano ja Verneri Pohjolan trumpetti pehmentävät Kuu ja minä -biisin tunnelmaa. Sovituksellisesti Audio Wunderbaumin jännittävimmäksi esitykseksi erottuu ihmissuhteiden käsikirjaa puhuttelevasti läpikäyvä Esirippu.
