Levyarvio: Editorsin uutuus on rohkea ja oivaltava levy, jolta löytyy yksi likipitäen täydellinen kappale

Editors
Violence
PIAS

Voimakkaat pelinavaukset ovat aina olleet brittiläisen post punk -kokoonpano Editorsin vahvuus – palauttakaamme mieliimme jo The Back Roomilta (2005) julkaistut kappaleet Blood ja Munich, jotka nostivat yhtyeen täydestä tuntemattomuudesta suoraan raskaan rotaation bändiksi. Vaikka rima oli asetettu korkealle jo reilu vuosikymmen sitten, ylitti tammikuun loppupuolella julkaistu Magazine-single sen kevyesti. Eikä mikään ihme: Magazine on monin puolin täydellinen kappale, jonka jokainen isku on kultavaa’alla punnittu.

Vähempi ei tässä tapauksessa riittäisikään. Aiemman historiansa lisäksi Editorsin saapaskokoa kasvattaa myös yhtyeen edellinen kokopitkä In Dream (2015), joka toi paljon kaivattuja valonsäteitä yhtyeen hiljalleen synkentyneeseen uraan. Yhtyeen itsensä tuottama, minimalistisen elektroninen levy oli miltei tahattoman oloinen täysosuma, jonka vaikutusvoima hätkähdyttää tänäkin päivänä.

In Dreamilla yhtyeen vedenjakajahetkestä, eli pitkäaikaisen kitaristin Chris Urbanowiczin lähtemisestä, syntynyt kitka valjastettiin liike-energiaksi, joka sysäsi Editorsin lopullisesti synteettisemmille aalloille. Näiden laineiden harjoilla yhtye ratsastaa myös kuudennella levyllään, tosin tällä kertaa aiempaa katalogiaan kohti kumartaen.

Violence nivoo An End Has A Startin raivon yllättävänkin sujuvasti lähivuosina yhtyeen soinnissa kuultuihin elektronisiin sävyihin.

Vaan se menneistä. Elämme nykypäivässä, halusimme sitä tai emme. Ja kuten monet meistä tietävät, voi menneisyyden sovittaminen nykyhetkeen olla työlästä. Editors kuitenkin onnistuu siinä varsin hyvin: Violence nivoo An End Has A Startin (2007) raivon yllättävänkin sujuvasti lähivuosina yhtyeen soinnissa kuultuihin elektronisiin sävyihin. Synteesi on täydellisimmillään edellä mainitun Magazinen lisäksi singlenäkin julkaistulla Hallelujah (So Low) -kappaleella, jonka likaisena rämisevä kertosäe nousee jopa musemaisen neuroottisiin korkeuksiin. Sovitusapua on saatu tuottaja Leo Abrahamsonin lisäksi Blanck Massinakin tunnetuksi tulleelta Benjamin John Powerilta. Onkin selvää, kenen sormenjäljet levyn julmimpien sähkömyrskyjen ytimestä löytyvät.

Vaikka Violence asettuukin äänimaailmaltaan luontevaksi osaksi Editorsin kasvukehitystä, hairahtaa se paikoitellen bipolaarisuuden puolelle. Esimerkiksi varovaisen optimistinen Darkness At The Door ei tunnu millään löytävän vastakappalettaan levyn päättävältä, kiusaannuttavan painajaishakuiselta Belongilta. Cormac McCarthyn The Road -dystopiaklassikosta ammentava No Sound But The Wind taas pysäyttää liikkeen täysin ja hiljentyy latteaan apokalypsikuvaukseen.

Violence on kuitenkin rohkea ja oivaltava levy, jonka vahvimmat hetket kantavat suvantojen ylitse.

Myös paikoittainen tyhjäkäynti osoittautuu ongelmaksi. Yhdeksän kappaleen kokonaisuuteen on yritetty pumpata ylimääräistä verta kummastuttavan itsepintaisilla outro-osuuksilla – esimerkiksi nimikkoraita ja Counting Spooks kauppaavat kuulijan kärsivällisyyttä halpoja lisäminuutteja vastaan.

Vaikka Magazine niin antoikin olettaa, ei Violence ole In Dreamin kaltainen mestariteos. Se on kuitenkin rohkea ja oivaltava levy, jonka vahvimmat hetket kantavat suvantojen ylitse.