Editors ei ole enää yhtye, joka syleilee kitaroillaan koko maailmaa. Eikä se ole enää yhtye, joka tunnustelee elektroniikkaa kuin vierasta vartaloa. Ei. Editors on jo pitkään ollut tyytyväinen asemaansa post-punkin korskeimpana dramaatikkona, jonka hentojakin melodioita ympäröivät tuhdit koneistot ja jolle mikään tunne ei ole liian vaatimaton yliammuttavaksi.
Tautologista tai ei, Editorsin seitsemättä albumia voi nimittää yhtyeen pop-levyksi. Muutaman edeltäjänsä tavoin EBM elää yleistajuistetusta suureellisuudesta, mutta esillepanossa on uudenlaista prameutta. Kappaleet ovat täynnä näppäriä koukkuja, yönkiiltoisia rytmejä ja kultahileistä tingeltangelia, eivätkä härskitkään tyylilainat pelota kuusikkoa. Usean kappaleen taustat sopisivat sellaisinaan Pet Shop Boysin levyille.
Lähestymistapa on siunaus ja kirous. Monesti tuntuu siltä, että vain aavistus laulujen herkkyydestä pääsee esille tasatahtisen tuotannon alta. Toisaalta mitä syvemmälle äänimassoihin Editors uppoaa, sitä selkeämmin se saavuttaa päämääränsä. Jos esimerkiksi Picturesquen, Kissin ja Strange Intimacyn lataus ulottuisi koko levyn mitalle, täyttyisi EBM pakahtumisen euforiasta.
Kauas ei jäädä nytkään. Vaikka autopilotti napsahtaa siellä täällä päälle, kuulostaa Editors ahnaammalta kuin aikoihin.
