EDITORS: The Back Room

Arvio julkaistu Soundissa 08/2005.
Kirjoittanut: Tero Alanko.
Brittiläisten rockyhtyeiden ja riippumattomien levy-yhtiöiden itsetunto on vaihteeksi nousussa. Esimerkiksi Franz Ferdinandin ja The Libertinesin aikaansaamassa nosteessa yhtiöt kiinnittävät mielellään nuoria bändejä ja niitähän ovat brittikaupungit aina täynnä.

Arvio

EDITORS
The Back Room
Kitchenware

Brittiläisten rockyhtyeiden ja riippumattomien levy-yhtiöiden itsetunto on vaihteeksi nousussa. Esimerkiksi Franz Ferdinandin ja The Libertinesin aikaansaamassa nosteessa yhtiöt kiinnittävät mielellään nuoria bändejä ja niitähän ovat brittikaupungit aina täynnä. Näistä viidestä albumidebytantista olisi pari voinut jättää kypsymäänkin.

Kuhunkin aikaan kuuluvat sekä edelläkävijät että perässähiihtäjät. The Glitteratin ja The Subwaysin ansioksi on luettava, että niistä kumpikaan ei yritä ratsastaa ajankohtaisten yhtyeiden menestysresepteillä. Siinä niiden meriitit lähestulkoon ovatkin.

The Subwaysin nuori kolmikko rakastaa Ashia, Nirvanaa ja Oasista. Se tietenkin kuuluu heidän renkutukseen taipuvaisessa musiikissaan. Palava into ja muutaman biisin mainio kertosäe eivät kanna pitkälle. Eiköhän tällaisia bändejä mekasta jokaisessa kirkonkylässä.

Kireissä nahkatakeissa geneerisintä mahdollista katurockin, glamin ja Guns N' Rosesin sekoitusta pusertavan The Glitteratin albumi on vielä masentavampi tapaus: seksikäs kuin sikanauta ja maistuva kuin maksalaatikko. Yhtyeen klisesoppaan ei ole sattunut edes yhtä maukasta sattumaa.

Myöskään The Departure ei pysty ylpeilemään häävillä biisiarsenaalilla, komeasti 80-luvun tummia ja muodikkaita rock-kaikuja simuloivalla soundilla kylläkin. Provinssirockissa poikenneesta The Braverysta yhtyeen erottavat lähinnä viileämpi imago ja täydellinen hitittömyys. Ja se, että kukaan soittajista ei ole loikannut mukaan ska-bändistä nopean tilin toivossa.

Ei silti, että ska-musiikissa mitään vikaa olisi. Vielä vähän aikaa sitten Lontoon satelliittikaupungissa roskiksia potkineen Hard-Fin polttoaineena toimivat The Specialsin, The Beatin ja The Clashin kaltaiset bändit, jotka potkivat ihmisiä barrikadeille Margaret Thatcherin pääministerikaudella. Yhtyeestä leivotaan yhtä vuoden kuumimmista tulokkaista.

Hard-Fi laulaa erinomaisen vaihtelevalla ja viihdyttävällä albumillaan siitä, mitä näkee ympärillään. Yhtye on kuin rockbändin muotoon loihdittu The Streets – tarkkanäköinen, nokkela ja toisinaan jopa yllättävä. Move On Now -pianoballadi tuo pisaran silmäkulmaan yhtä varmasti kuin The Style Councilin hienoimmat herkistelyt ja kun nelikko vielä soittaa rockaavammat raitansa pirunmoisella palolla, on Stars Of CCTV -kiekon vetovoimaa mahdoton vastustaa.

Myös Editors osuu ensialbumillaan lähelle napakymppiä. Yhtyettä on vaikea kuvitella olevan olemassa ilman nuhruisia Echo & The Bunnymen- ja Joy Division -vinyylejä, mutta sen leimaaminen vain englantilaiseksi Interpoliksi olisi halpamaista. New Yorkin tyylitaitureihin verrattuna Editorsin soundi on kolkompi, kirpeämpi ja kuulaampi – toisin sanoen 80-lukuisempi ja brittiläisempi. Lakonisessa laulutyylissä, suurella siveltimellä maalaavissa kaikukitaroissa, sinnikkäissä bassomelodioissa ja kiihkeästi kolistelevissa rummuissa ei sinällään ole mitään uutta, mutta Editors ei alennu kopioimaan sankareitaan, vaan kirjoittaa oman materiaalinsa itse ja esittää sen vaadittavalla intensiteetillä. Siksi The Back Room on yksi tämän vuoden parhaista debyyteistä ja All Sparksin sekä Cameran kaltaiset kappaleet yksiselitteisesti parasta post punkia, mitä Britanniassa on tehty kahteenkymmeneen vuoteen. 

Lisää luettavaa