Arvio: Michael Monroen uutuus on mainio levy, jolla kokemus kuuluu mutta menneeseen ei takerruta

Michael Monroe
I Live Too Fast To Die Young!
Silver Lining Music

Tunnustan: en odottanut Michael Monroen kahdeksannelta soololevyltä paljoa. Olen tuskin ainoa, jolle lähivuosien Monroe-mielikuvat koostuvat tv-tuomaroinnista, satunnaisista saksofoni-cameoista sekä kuvista Monroesta kiipeämässä jonnekin, minne ei kuuluisi kiivetä. Onneksi ihminen on erehtyväinen. I Live Too Fast to Die Young! on mainio levy, joka tunnistaa tekijänsä menneisyyden hetkeäkään siihen kompastumatta.

Perehtyneitä tämä ei yllätä. I Live Too Fast To Die Young! ei ole missään muodossa paluulevy, sillä eihän Monroe ole mihinkään lähtenyt – enemmänkin kyseessä on ärhäkästä Sensory Overdrivesta (2011) alkaneen voittokulun tuoreimmasta käänteestä. Vaikka resepti on säilynyt varsin koskemattomana, pienen täkyn Mike ja kumppanit ovat kuitenkin ujuttaneet mukaan: mukavasti räyhäävällä I Live Too Fast to Die Youngilla Monroe yhtyeineen soi aiempaa suurempana, ajoittain jopa raskaana. Erno ”Error” Laitisen miksaama muhkea desibelivalli jättää rollarifiilistelyt taka-alalle ja kaasuttaa kohti virtaviivaisen kasarirockin ja punkin hybridiä ilman tarpeetonta retroilua. Monroen kun ei tarvitse nojata menneiden estetiikkaan – riittää, että on oma itsensä.

I Live Too Fast To Die Young! on mainio levy, joka tunnistaa tekijänsä menneisyyden hetkeäkään siihen kompastumatta.

Ja hyvinhän se toimii. Monroe ja kitaristit Steve Conte ja Rich Jones latovat koukkua toisen perään jo avausraita Murder the Summer of Loven ensitahdeista lähtien, eikä tunnelma laske kuin hetkittäin. Tuttua kapinahenkeä huokuvan All Fighterin kertosäe saa käden puristumaan nyrkkiin ja pumppaamaan kohti taivasta. Sami Yaffan kaahaavan basson ajama Pagan Prayer taas antaa foliohatuille ansaitusti kyytiä, kunnes purkautuu jykevään gunnari-breakdowniin.

Vaikka tähtivierailuja kuullaan sekä Lenni-Kalle Taipaleelta että itse Slashiltä, valokeila kuuluu silti ikinuorelle rock-elohiiri Monroelle, joka kuuttakymppiäkin lähestyessään kuulostaa juuri siltä, miltä pitääkin. Onkin herkullista mieltää levyn kohokohtiin lukeutuva Young Drunks – Old Alcoholics piikiksi Vince Neilin kaltaisille pystyyn lahoaville ukkeleille. Toki esimerkkejä löytyy lähempääkin, ihan täältä koto-Suomesta.

Desibelivalli jättää rollarifiilistelyt taka-alalle ja kaasuttaa kohti virtaviivaisen kasarirockin ja punkin hybridiä ilman tarpeetonta retroilua.

Vähän pitää kuitenkin motkottaa. Pienet kauneusvirheet (kuten kädenlämpöisen Everybody’s Nobodyn) voi ohittaa olankohautuksella, mutta pysäyttäväksi finaaliksi kaavailtu Dearly Departed menee pahasti ohi maalista. Kappale onkin levyn ainut hetki, jolloin Monroen toivoisi himmaavan edes hitusen. Maneereilla kyllästetty hönkiminen, delay-kitarat ja glockenspiel eivät yksinkertaisesti kuulu samaan kappaleeseen.

I Live Too Fast to Die Young!, kuten Monroen muutkaan soololevyt, tuskin jättää lähtemätöntä jälkeä genreen. Ne ajat jäivät taakse siinä vaiheessa, kun Hanoi Rocksin taival koki ensimmäisen ennenaikaisen päätepisteensä. Se ei silti tarkoita, etteikö kyseessä olisi – pikkuvirheistään huolimatta – erittäin verevä ja hauska levyllinen autenttista katuräimettä Suomen kansainvälisimmältä glam rock -kukolta.