Arvio: Michael Monroe on ylpeästi oma itsensä – One Man Gang ei yritäkään olla moderni levy

Michael Monroe
One Man Gang
Silver Lining Music

Michael Monroe on elänyt rock’n’roll-unelmaansa täydet 40 vuotta. Hanoi Rocksissa alkaneelle ristiretkelle ei näy loppua ja One Man Gangillä Monroe on jälleen ylpeästi oma itsensä eikä vain peterpanmaisen imagonsa elinkautisvanki.

Blackout Statesillä (2015) esittäytyneen bändinsä kanssa tehty One Man Gang on kaikessa kliseisyydessäänkin hyvin toimiva synteesi rock’n’rollia, punkia, glam ja hard rockia. Kaikki toimii kuin karheaksi rasvattuna, eikä Monroella ole pienintäkään tarvetta pyrkiä olemaan moderni tai muutakaan itselleen epäluonteenomaista.

The Damnedin Captain Sensiblen kitarasoolon tähdittämä nimiraita räjäyttää albumin liikkeelle punk rockin energisyydellä. Last Train to Tokyolla häivähtää Hanoi Rocksin haamu, Junk Planetin riffissä voi kuulla Nick Lowen Heart of the Cityn ja kaiken katumuksen kiistävän Wasted Yearsin vieraana kitaroi Nasty Suicide. Black Ties and Red Tape kaahaa levyn lyhimpänä rykäisynä kuin ylikierroksia hipova yhdistelmä The Damnediä ja Motörheadiä.

Vilpittömän retroisen One Man Gangin päättää sen kirkkain helmi, väkevämelodinen ja luonteeltaan balladinen Low Life in High Places, jolla Eicca Toppisen sello sulautuu Rich Jonesin ja Steve Conten vahvaan kitarointiin.