MICHAEL MONROE: Sensory Overdrive

MICHAEL MONROE
Sensory Overdrive
Spinefarm

Rakkaalla lapsella on monta nimeä: Michael Monroe, Mike, Makke ja niin edelleen. Tältä rakkaalta lapselta on tullut myös monia levyjä niin Hanoi Rocksin kanssa kuin soolonakin. Hän ei esittelyjä kaipaa.

Viime vuonna pihalle rykäisty Another Night In The Sun -live esitteli yhtyeen suurelle yleisölle ja nostatti mukavasti odotuksia Sensory Overdrivea kohtaan. Sikäli kummallisia nuo odotukset ovat kohdallani, että tälle päälle ei glamrock ole juurikaan auennut. Synnyinkö liian myöhään vai asuinko liiaksi metsissä? Molemmista voi syyttää äitiä, tai kiittää.

Trick Of The Wrist -tittelin alla kulkeva avausralli onnistuu pudottamaan kiitettävästi leukaperiä alaspäin. Raakaa, äänekästä ja päin näköä potkivaa rokkia reilun kahden minuutin täsmäannoksena. Levyn ensimmäinen sinkkubiisi ’78 jatkaa menevällä otteella, hippusellisella brittipunkin perintöä ja tarttuvalla kertosäkeellä.

Got Blood? täydentää platan avauskolmikon varsin vakuuttavaksi, ja viimeistään siinä Gingerin vaikutus bändin ilmaisuun pääsee oikeuksiinsa. Nopea rokkipala, joka nostaa suupieliä hymyyn alun positiivisesta järkytyksestä.

Muita esille nostettavia biisejä ovat luonnollisesti vierailijoilla varustetut raidat. Gone, Baby, Gone, jonka Mike duetoi yhdessä Lucinda Williamsin kanssa, tarjoilee Maikkelille mahdollisuuden todistaa äänensä olevan hyvässä kuosissa. Lemmyn fiittaama päätöskipale jättää mukavasti odottamaan jatkoa ja kehottaa sillä välin pyöräyttämään levyn uudelleen. ”Go Down”, kuten rockin jumala ehdottaa.

Sensory Overdrive pitää tasonsa varsin mukavasti yhdentoista lyhyen kappaleen kestonsa verran. Huteja ei ole tähän rehtiin ja reiluun rock­levyyn mahtunut. Välistä seilataan mukavasti menneessä ja seuraavassa hetkessä tämän päivän rockin aalloilla.

Huh, olipahan trippi. En olisi ennalta arvannut. Ottakaahan nuoremmat oppia, tämä on sitä rockia. Isolla ärrällä, perkele.