Levyarvio: Ohikulkijat ei sorru imitointiin – Tuoreen post-punk -tulokkaan debyytti-lp ei avaudu helposti

Ohikulkijat
Vieraat ovat lähteneet
Plastic Passion

Interpolin ja kumppaneiden 2000-luvun alun post-punk revivalismi sytytti mustiin pukeutuneiden satakuntalaismuusikoiden sydämissä kipinän, jonka viileässä loisteessa on hytisty tähän mennessä Herra Ylppö ja Ihmiset- sekä Musta Valo -bändien säestäminä. Ei ole sattumaa, että raumalaislähtöisiä Ohikulkijoita verrataan edellä mainittuihin bändeihin.

Isa Lehtisen davidlynchmainen kansikuva herättää uteliaisuuden, mutta vokalisti Petri Vienon sanoittama ja säveltämä albumi ei avaudu helposti. Biisit ovat ensikuulemalla samasta harmaasta laudasta veistettyjä, eivätkä kaihda genren kliseisimpiä sovitusratkaisuja. Kuuntelukertojen myötä nyanssit ja suosikkikappaleet alkavat erottua. Vienon sointuva ja hallittu lauluääni miellyttää. Hän ei sorru ylitulkintaan tai Jore Vastelinin aksentin imitointiin.

Bändin fyysinen debyyttijulkaisu on kolme kappaletta aiemmin ilmestynyttä digilevyä Ohikulkijat (2017) pitempi. Uudet biisit Aallot ja Ihme odottaa sekä viime vuonna ilmestynyt digisingle Pimeys nousevat albumin parhaimmistoon. Itse musta muoviläpyskä on teknisesti huipputasoa: laadukas prässi ja avara, pehmeä sointi päihittävät isojen levy-yhtöiden vinyylipainosten suhisevat räpellykset.