Levyarvio: Swallow the Sunin uutuus on sielua ravisuttava matka varjoista kohti valoa

Arvio julkaistu Soundissa 1/2019.
Kirjoittanut: Mape Ollila.

Arvio

Swallow The Sun
When A Shadow Is Forced Into The Light
Century Media

Swallow the Sun laittaa kuuntelijat uudella albumillaan sekä sitä edeltäneellä, temaattisesti samaan kokonaisuuteen kuuluvalla 14-minuuttisella singlellään emotionaaliseen mankeliin. Matka voi puristaa sydäntä niin kauneudellaan kuin raskaudellaankin. Se on varmasti tekemisen arvoinen – mutta ainoastaan, jos pystyt tuijottamaan silmää räpäyttämättä suoraan lauluntekijän sieluun. Minä en taida aivan pystyä.

Sinkkueepos, synkimmistä surun syövereistä syntynyt Lumina Aurea on yhtyeen uran raastavin ja rankin kappale. Lähes ritualistista pimeyttä hehkuvassa, liki muodottomassa murheen multihuipennuksessa ääntään kertojaksi lainaa italialaisen The Foreshadowingin Marco I. Benevento, joka messuaa latinaksi siitä, kuinka kuolema on elämää vahvempi, mutta rakkaus voittaa kuolemankin.

Lumina Aurea jatkaa siis Swallow the Sun -johtohahmo Juha Raivion jo Hallatar-yhtyeen No Stars Upon the Bridge -albumilla tekemää surutyötä. Lumina Aurea kyntää menetykseen ja murheen suomaita vielä Hallatartakin syvemmältä, aina pohjakosketukseen saakka, kunnes biisintekijä itsekin huomaa, että masokismi on surun keskellä väistämätön vieras mutta huono isäntä.

Kahdeksan mannerlaatan painoista kappaletta ovat brutaalista korinalaulusta ja ajoittain blackmetallisistakin elementeistään huolimatta hauraudessaan pysäyttävän kauniita.

Samaa tematiikkaa, mutta luojan kiitos edes vähän vähemmän masentavasti ja eri sanakääntein toistaa When a Shadow Is Forced into the Light -albumi. Kahdeksan mannerlaatan painoista ja lähes yhtä verkkaisesti liikkuvaa, toisinaan jousienkin sävyttämää ja aution avarasti kaikuen vyöryvää kappaletta ovat brutaalista korinalaulusta ja ajoittain blackmetallisistakin elementeistään huolimatta hauraudessaan pysäyttävän kauniita. ”Tyttöjen doomiksikin” olen niitä joskus kuullut kutsuttavan.

Mikko Kotamäen kauniin lauluäänen, tuskaisen rääyn ja karhean kuolokorinan kolmiyhteys on aina yhtä vaikuttavaa kuultavaa.

Melodisesti vavahduttavan kauniin ja loputtoman romanttisen mutta ahdistavan levyn loppua kohti musiikista onneksi alkaa kajastaa hennosti lepattava toivon liekki.

When a Shadow Is Forced into the Light on albumina rakenteeltaan ja teemaltaan kuin nimibiisinsä: hidas tervehtymisprosessi, jossa varjoon itseään vertaava protagonisti vaeltaa Lumina Aurealla kuullusta säkkipimeästä vähä vähältä kohti valoa, joskin tuon tuosta takaisin murheen alhoon katsellen.

Kiinnekohta, majakka tai johtotähti elämässä on kadonnut. Kertoja kulkee varjona kuolleiden maassa halki tuskan, särkyneiden unelmien, epätoivoisen yksinäisyyden, syyllisyyden, arvottomuuden ja avuttomuuden tunteiden, lopussa jopa kuvitellen edesmenneen rakkaan olevan yhä elossa.

Melodisesti vavahduttavan kauniin ja loputtoman romanttisen mutta julkisesti puimassaan pitkittyneessä surussa ja monomaniassaan kuulijaa vaivaannuttavuuteen saakka ahdistavan levyn loppua kohti musiikista onneksi alkaa kajastaa hennosti lepattava toivon liekki, joka antaa uskoa, että keskushahmo ehkä joskus vielä pystyy käsittelemään surunsa loppuun, suuntaamaan energiansa takaisin kohti elävien maailmaa ja löytämään valon ja uuden tarkoituksen olemassaololleen.

Kenenkään ei kuulu kutistaa itseään ainoastaan murehtimaan toista, liian lyhyeksi jäänyttä elämää tai pysähtyä raapimaan sielunsa haavoja auki kerta toisensa jälkeen kuin vereslihaista rupea. Valon, tien ja tarkoituksen näkee vain silmänsä avaamalla.

When a Shadow Is Forced into the Light ajaa levykriitikon samaan nurkkaan kuin Hallatar: miten ja millä oikeudella arvioidaan kenenkään surutyötä kuulostamatta kyökkipsykologilta tai totaaliselta mulkerolta?

Lisää luettavaa