SWALLOW THE SUN: Ghosts Of Loss

SWALLOW THE SUN
Ghosts Of Loss
Firebox

Ghosts Of Lossin koristeellisen doomin 66-minuuttinen on kuin Ruususen uni. Sisälle päästyään sadan vuoden nokoset on turvallista tempaista vähät välittäen orjantappuroista, jotka eristävät ulkomaailmasta. Lopussa ei tule suudelmaa vaan havahduttava räjähdys. Mukaansatempaava on väärä sana kuvaamaan näännyttävää epätoivoa, joka Swallow The Sunin matelevasta musiikista virtaa, mutta mukanaan se vie. Aika ja paikka hämärtyvät Jyväskylän ihmekuutosten toteuttaessa kolmea teesiään: hitaammin, melodisemmin, raskaammin. Ja kauniimmin, jos musiikki voi sitä olla, kun laulajan avatessa suunsa päälle kaatuu 20 kuutiota soraa.

Ghosts Of Loss pelaa debyytin esille nostamilla tyylikeinoilla venytellen niitä entisestään. 12-minuuttisen The Giantin pohjattomassa syleilyssä loppuu happi, mutta Descending Winters elvyttää pikaisesti: rummut eivät asetu ollenkaan polkiessaan Gene Hoglanin jäljillä. Kitaramelodioita tarjotaan kautta levyn kuin lähteinä janoisille. Koko rumiluksen summaa herkimmän kappaleen Fragilen haavoittuvin hetki, Kotamäen puhtaasti laulama "lying in my arms, not breathing" -kerto, jota varmuudeksi tapaillaan myös murhaavalla varmuudella vyöryvällä murinalla.

Viidettä tähteä pidättelee ainoastaan debyytillä ihoa kananlihalle rullanneen yllätyksen lumon puute. Tasollisesti mennään samoissa, mutta tähän osasi varautua. Jos sadan vuoden uneen jotenkin pystyy valmistautumaan.