”Can you die of a broken soul?”, kuuluu avausraidan kysymys, ja matka yön halki alkaa. Tätä tietä on kuljettu jo aiemmin, etenkin When A Shadow Is Forced Into The Light -albumilla (2019). Mutta silti se on erilainen. Aiemmin muurien takana väijynyt vihollinen on nyt tullut sisälle ja pilannut kaiken. Moonflowers on tutkielma siitä, miten tuon asian kanssa pystyy elämään – jos se ylipäätään on mahdollista.
On maailman ymmärrettävin asia, että kitaristi Juha Raivion, Swallow The Sunin primus motorin, kohtaama epäreilu tragedia on määrittänyt yhtyeen uraa viimeisten vuosien ajan. Vaikka tematiikka oli jo entuudestaan synkkyyteen taittavaa, on tuskalle tullut nyt piinaavan konkreettinen kiintopiste. Onkin hämmästyttävää, miten tästä asetelmasta voi syntyä näin häikäisevää musiikkia.
Moonflowers nimittäin on hyvin väkevä kokonaisuus, jota säestää elämänsä vedossa oleva yhtye. Rekisteriään erinomaisesti jalostanut Mikko Kotamäki laulaa, rääkyy ja karjuu Raivion visiota puistattavalla otteella. Jo avausraita Moonflowers Bloom In Miseryn ensimmäiset korinat osoittavat, että yhtyeen laajentuneeseen äänipalettiin mahtuu yhä säälimätöntä raivoa.
Moonflowers on hyvin väkevä kokonaisuus, jota säestää elämänsä vedossa oleva yhtye.
Tämä varmasti miellyttää etenkin vanhempia faneja. Swallow The Sun on vahvimmillaan silloin, kun valo ja pimeys kohtaavat täydellisessä suhteessa – todisteeksi riittää Songs From The North I, II & III
-järkäle (2015). Sittemmin tasapaino on notkahtanut. Sama ongelma rasittaa Moonflowersia, joka on kovin lähellä täydelliseen arvosanaan yltävää tasapainoa. Esimerkiksi Enemyn ja Keep Your Heart Safe From Men alkurypistykset ovat äärettömän vereviä, mutta harmittavan lyhyitä. Lumous haihtuu nopeasti.
Pienestä puutteestaan huolimatta Moonflowers on vaikuttava kokonaisuus. Se on levy, jonka säkkipimeä maailma vetää luokseen. Toisin kuin edellisten albumien kohdalla, nyt on mahdoton sanoa, onko tuon pimeyden keskeltä havaittavissa minkäänlaista kajoa. Mutta ainakin yön kukat kukkivat.
