SWALLOW THE SUN: Emerald Forest And The Blackbird

Arvio julkaistu Soundissa 1/2012.
Kirjoittanut: Petri Silas.

Swallow The Sun on edennyt levyjen vastaanoton kautta tulkittuna kirkasta polkua. Myynti on ollut marginaalimetallille kiitettävää, ja kriitikoiden suunnalta on sadellut kultaa, suitsukkeita sekä mirhamia.

Arvio

SWALLOW THE SUN
Emerald Forest And The Blackbird
Spinefarm

Swallow The Sun on edennyt levyjen vastaanoton kautta tulkittuna kirkasta polkua. Myynti on ollut marginaalimetallille kiitettävää, ja kriitikoiden suunnalta on sadellut kultaa, suitsukkeita sekä mirhamia. Eikä linjanmuutokselle löydy perusteita Emerald Forest And The Blackbirdin kohdallakaan, sillä kokonaisuus on hävyttömän laadukas, puhtaasti omintakeinen ja lähes tuhlailevalla tavalla varmaotteinen.

Kuten aiemminkin tämän orkesterin kohdalla, pika-analyysin teko houkuttaa ensin vaivattomuudellaan. Swallow The Sun edustaa tiettyä jatkumoa, ja perimän sekä lähisukulaisten jäljittäminen käy satunnaiseltakin tarkkailijalta. Olisi kuitenkin väärin näin taitavia tekijöitä kohtaan vain heittää Amorphis vaikutejanan alfaksi ja Opeth omegaksi ja jättää asia sikseen. Doomin, deathin ja progen kolminaisuus kimaltaa kaikkien mainittujen yhtyeiden biisinikkareiden tekemisen taustalla, mutta elämää on totta vieköön tämänkin triangelin ulkopuolella.

Swallow The Sunin pääarkkitehti, kitaristi Juha Raivio, on ennenkin osoittanut taitonsa tunnelman luojana ja tarinan verkkaisen kehittelyn mestarina sekä sanojen että sävelten parissa, mutta Emerald Forest And The Blackbirdin tapauksessa hän petraa laatutasoa taas pykälän verran. Suupaloiksi kaiken annostelevana aikana tuntuu erityisen arvokkaalta löytää teos, joka aukeaa hitaasti ja antaa itsestään vielä kymmenennenkin kuuntelukerran jälkeen.

Sanoitusten osalta Swallow The Sun jatkaa tutuilla linjoilla. Kielen kuvat kuljettavat muun muassa lapsensa luontoon kuolemaan vievän isän viereen ja kaasulamppujen valaisemaan Lontooseen, mutta pään sisäiset tapahtumat kiinnostavat Raiviota ja tekstejä niin ikään tekevää laulaja Mikko Kotamäkeä selvästi enemmän kuin sen ulkopuoliset asiat.

Kotamäki nostaa ilmaisullista rimaansa julkaisu julkaisulta, mutta ihan kaikkeen ei hänkään taivu. Niinpä kertomuksen kuljettajaksi ja sävyjen lisäämiseksi on mikrofonin ääreen kutsuttu myös Anette Olzon ja Raivion kanssa myös Trees Of Eternity -projektisa musisoiva Aleah Stanbridge. Heidän rikas tulkintansa on samaa paria iskukykyisen yhtyeen kanssa.

Jos Juha Raivio päättäisi haluta tehdä kaupallisempaa tai edes vähän isompaan kuulijakuntaan vetoavaa musiikkia, nousisi vuonna 2000 Jyväskylässä koolle kutsuttu Swallow The Sun ehkä jo muutamassa vuodessa Nightwishin imussa suureksi suomalaiseksi menestystarinaksi. Tällaisen harvempien herkun tekijänä hänet houkuttaa nähdä vähintään jääräpäisen tinkimättömänä taiteilijana, ellei peräti jonkinlaisena suomalaisen metallin omatuntona.

Lisää luettavaa