SWALLOW THE SUN: Hope

SWALLOW THE SUN
Hope
Spinefarm

Swallow The Sunin kolmannen levyn nimi on Hope – sana, joka jätetään levyllä mainitsematta vain kolmessa kappaleessa kahdeksasta. Nimi on lähes vittumaisen sarkastinen, sillä Swallow The Sunin levyiltä ei toivoa ole aiemminkaan juuri löytynyt, ja vielä vähemmän sitä löytyy nyt. Jos The Morning Never Came (2003) ja Ghosts Of Loss (2205) saivat aikuisen miehen itkemään, Hope on se viimeinen niitti joka satuttaa, lyö maahan ja musertaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Harmaassa, tuulisessa ja sateisessa ilmassa kuulokkeista kuunneltuna levy jättää jälkeensä lähes epätodellisen tunnelman. Tässäkö tämä nyt on? Mitä seuraavaksi?

Swallow The Sun tuntuu itse vierastavan ”doom”-sanaa ja onkin Hopella livennyt jo jonkin matkan päähän juuristaan. Se ei silti tarkoita, etteikö Hope olisi enää doomia, tai doomdeathia, kuten Swallow The Sunin kohdalla pitäisi pikemminkin sanoa. My Dying Briden vaikutetta ei varsinaisesti vieläkään peitellä, vaikka kylkeen onkin kiilannut ilmavampia ja sovituksellisesti monisyisempiä elementtejä. On selvää, että näin erikoistuneessa genressä on vaikea olla toistamatta kerran keksittyä kaavaa. Swallow The Sun on kuitenkin ilman sen dramaattisempia irtiottoja onnistunut tekemään levyn, joka kuulostaa selvästi enemmän yhtyeeltä itseltään kuin sen esikuvilta.

Pääosin kävelyvauhtia edetessään Swallow The Sunin musiikki ei tietenkään sovellu ohimennen kuunneltavaksi. Hätäinen kuulija on jo minuutin kohdalla vakuuttunut, ettei kappaleissa edes tapahdu mitään. Yhtyeen hienous piileekin juuri siinä, kuinka sen piinaavan hitaasti rakentuvat kappaleet onnistuvat huomaamattoman tuntuisilla nyansseilla luomaan vangitsevia tunnetiloja – niin vangitsevia, että kerran levyyn sisälle päästyään sieltä ei yksinkertaisesti pääse enää ulos.

Päällekkäiset kitaraharmoniat ja siellä täällä instrumentin asemassa käytetty jäätävän kaunis naislaulu antavat jyräävälle kitaravallille entistä enemmän tilaa hengittää. Mikko Kotamäen teknisesti hiomaton lauluääni edustaa tukevan (joskin epäselvän) matalan murinan kanssa jo itsessään Hopen eri ääripäiden välistä kontrastia. Katatonia-pomo Jonas Renksenkään vierailu ei jää pelkäksi kuriositeetiksi, vaan miehen suoritus The Justice Of Sufferingissa miltei varastaa koko kappaleen. Doomed To Walk The Earthin taianomainen kolmen minuutin loppujumitus puolestaan kiteyttää täydellisesti sen tapahtumattomuuden, mihin Swallow The Sunin musiikkia kuvaillessani viittasin.

Tämän kokemuksen jälkeen ei pysty hetkeen puhumaan mitään. Vuoden 2007 parhaan kotimaisen levyn titteli on yhdentoista kuukauden päässä.