SWALLOW THE SUN: New Moon

SWALLOW THE SUN
New Moon
Spinefarm

Harvoin osuvat sanat heavy ja metal niin sattuvasti yhteen kuin Swallow The Sunin raahustaessa läpi pienen ikuisuuden mittaisia kappaleitaan. Sanoituksia ei tarvitse vilkuilla, sillä lähtemisen tunnelma kudotaan musiikin kielellä läsnäolevaksi välittömästi. Bändin neljännen levyn biisit, joita jo perinteisesti on kahdeksan, eivät tosiaan humise jäämisen ja asioiden korjaamisen viestiä, vaan lähteminen on väistämätöntä.

Tunnelman tavoittaa myös biisinnimiä vilkaisemalla: These Woods Breathe Evil, …And Heavens Cried Blood ja Lights On The Lake heittävät uhkaavan varjon ja loisto-otsikoiden takaa löytyvä musiikki vastaa huutoon. Henkistä jälki-istuntoa tarjotaan aiempien levyjen malliin.

Biisit soljuvat Hopen (2007) lailla sopuisammin ja sovitetummin kuin kahdella ensimmäisellä albumilla, mutta nyt voidaan jo puhua totutusta ja tutusta Swallow-kaavasta. Tällä matelun, raatelun ja hauraan kauneuden kontrastilla Swallow The Sun on luonut yhden Suomi-metallin tasokkaimmista levyjatkumoista. Kokonaisuutena New Moon saattaa olla albumeista jopa heikoin, mutta erot ovat niin pieniä, ettei yhdenvertaisuutta kolmeen ensimmäiseen voi kiistää.

New Mooninkin parhaimmisto kuuluu Swallow’n kärkisaavutuksiin. Repertuaarista pomppaa nyt esimerkiksi hempeän naislaulun ja rajun blackmetalliosion yhdistäminen samaan biisiin. Mikko Kotamäki vaihtaa syvältä vatsasta kumpuavan murinansa hetkeksi blackin vaatimaan kurkkurääkyyn.

New Moonin suurimpia ansioita on musiikin häikäisevä kauneus, mikä on merkillepantavaa, sillä rakennusosat ovat periaatteessa rumaa ja harmaata metallia. Näin kaunista musiikkia lienee vaikea luoda tarkoituksella, mutta neljän levynäytteen jälkeen en oikein usko enää sattumaankaan. Intuitio saneli vielä paljon The Morning Never Camella (2003), mutta sen jälkeen kitaramelodiat, puhtaan laulun käyttö ja herkemmät biisiosat ovat vääjäämättä johtaneet ylevään ja koristeelliseen tavaramerkkiin.

Kirkonkello ei taida kumahtaa New Moonilla kuin pariin kertaan, mutta koko ajan on sellainen olo, että kohta ulvoo susi, ropisee sade tai karjahtaa ukkonen – sen verran painostavaa Swallow The Sunin laahaaminen jälleen on.

Ruusuja ja suklaata Luciferille tai myrkkykäärmeitä Galadrielille; valtavilla kontrasteilla Swallow The Sun on lyö taas kiilaa vuoden parhaimpien levyjen joukkoon.