Levyarvio: Valloittavaa indiefolkia täynnä pakottomia unelmia – Constant Smilesin uutuuslevy soi karsittua kaihoa

Constant Smiles
Paragons
Sacred Bones

Kun melodinen ydin on kunnossa, ei puitteilla ole juurikaan väliä. Väitteen voi ja saa kumota oitis, mutta sitä ennen kannattaa uhrata hetki aikaa Constant Smilesille. Ben Jonesin kipparoiman kollektiivin neljännen albumin sovitukset ovat nimittäin niin pelkistettyjä, että ne kuulostavat suorastaan kaavamaisilta. Soiton harjalla kumpuilevat sävelkulut voittavat kuitenkin välittömästi puolelleen. Tämä on niiden levy, syystäkin.

Asettelu kertoo epäilemättä paljon Constant Smilesin tavoitteista. Jonesin hartaat laululinjat ovat kaiken lähtökohta, kitaroiden ja rytmipohjan tehtävänä on alleviivata niiden selväpiirteistä kaihoa. Mutta ei yhtyekään jää osattomaksi. Yksinkertaisella soitollaan se kasvattaa sävellysten taustalle sukupuuta, jonka oksilla istuvat sulassa sovussa niin America, Chris Isaak, Yo La Tengo kuin The Clientelekin.

Kaikessa pakottomuudessaan Paragonsin unelmantäyteinen indie-folk valloittaa. Laulujen karsittu asu osoittaa, että yhtye pärjää mainiosti ilman aiemmin suosimiaan synteettisiä kaikuja ja taustakohinoita. Mutta yhtä lailla sointi kertoo rohkeudesta luottaa yhteen kantavaan ideaan kerrallaan; halusta ladata siihen kaikki panokset ja uskoa sen riittävän. Ja mikä ilahduttavinta, juuri tässä muodossa Constant Smilesin musiikki on rikkaampaa kuin koskaan.