Kuuden vuoden takainen Free Humans ei onneksi jäänyt Hen Ogleddin lopulliseksi testamentiksi. Yhden aikakauden albumimammutti silti päätti. Siinä missä Richard Dawson kollektiiveineen törmäytti aiemmin avantgardistiset aihionsa jyrkkiin koneistuksiin, nyt ote on orgaaninen, inklusiivisuudessaan jopa jazzahtava.
Esittäjistä ei voi kuitenkaan erehtyä. Hen Ogledd ammentaa edelleen Britannian vanhasta pohjoisesta, jonka sävelistö avartuu kaikupohjaksi niin yhteiskuntakritiikille kuin musiikilliselle maailmankansalaisuudellekin.
Laajan ystäväpiirin kanssa kasattu monikanavainen Discombobulated tuntuu spontaanilta, osin kärsimättömältä levyltä, mutta pohjavire on ylevä. Sen kannattelemana Hen Ogledd painaa yhä värikkäämmän jäljen kelttifolkin tummaa syrjää modernisoivaan traditioon.
Vaikka lineaarinen juonellisuus on jälleen kerran toisarvoista, Discombobulated on tunnetasolla johdonmukainen. Albumin vuorovaikutteinen sointi hohkaa hurmoksellista lämpöä, ja uhkaavimpiakin rivejä seuraa jokin nostattava melodia. Myönnytyksissä on viisautensa. Kutsuessaan ihmiset tinkimättömän noitapiirinsä äärelle yhtye tietää, mitä kaikki pohjimmiltaan kaipaavat.
Turvaa. Toivoa. Ja sitä sanoiksi pelkistymätöntä ymmärrystä, jonka rajaton musiikki tuo rajojen silpomaan todellisuuteen.
