Neal Morse on soittanut Dream Theaterin Mike Portnoyn kanssa vuodesta 1999, ensin Transatlanticissa ja sittemmin Neal Morse Bandissa. Morsen tekninen progressiivinen rock muistuttaakin tätä nykyä enemmän Dream Theateria kuin miehen ensimmäistä bändiä Spock’s Beardiä.
Kuten Morsen ja Portnoyn projekteilta on totuttu odottamaan, L.I.F.T.-levyllä kuullaan runsaasti upean virtuoosimaista soittoa. Morsen kanssa pitkään työskennelleen miksaajan Rich Mouserin luoma selkeä äänimaailma tuo nyanssit komeasti esille.
Niin paljon hyvää kuin albumista voikin sanoa, siinä on myös todella pahoja puutteita. Konseptialbumin sanoitukset ja teennäisen dramaattiset lauluosuudet ovat erittäin vaivaannuttavia. Paikoin levy vaikuttaa parodiaversiolta Alice Cooperin Welcome to My Nightmaresta. Toisinaan se tuo mieleen Forgetting Sarah Marshall -komediaelokuvan Dracula-teemaisen rockoopperan.
L.I.F.T. ei siis toimi kokonaisuutena ja aiheuttaa paikoin jopa myötähäpeää. Massiivisesta hukatusta potentiaalista huolimatta sen parhaat pätkät – lähinnä instrumentaaliosuudet – ovat niin vaikuttavia, että levyä voi suositella varauksella progemetallin ystäville