MADONNA: Confessions On A Dance Floor

MADONNA
Confessions On A Dance Floor
Warner

Muistot kultaisesta nuoruudesta ovat välähdelleet rouva Ritchien mielessä, kun hän on parin vuoden tauon jälkeen palannut musiikillaan puheenaiheeksi. Aivan kuin hänen pitäisi todistaa nuoremmilleen ja miksei myös vanhemmillekin, että tädit jaksavat vielä heilua.

Madonnan ura alkoi runsaat 20 vuotta sitten klubien tanssilattialla, ja sinne hän nyt haluaa palata uudella Confessions On A Dance Floor -albumillaan. Vaikka taustalla kangasteleekin 80-luvun diskomusiikki, Madonna ei olisi se monikasvoinen populaarikulttuurin edelläkävijä, jollei hän olisi päivittänyt vuosikymmenien takaista musiikkilajia ultramodernein soundein.

Ilman apuvoimia Madonna ei kuitenkaan olisi electronicaansa rakentanut. Tärkeimpänä tukena tällä albumilla on ollut arvostettu tuottaja Stuart Price, joka on hankkinut kannuksensa Les Rythmes Digitales -nimellä.

Albumin käyttötarkoitusta tanssimusiikkina on korostettu miksaamalla kappaleet tauottomaksi 55 minuutin pötköksi. Se on aivan turhaa kikkailua, sillä laulut ovat lopulta kuitenkin selkeitä pop-kappaleita, jotka on vain yritetty haudata ylimääräisen sälän alle. Pienellä vaivalla löytyvät tarttuvat melodiat, jotka ovat olleet tunnusomaisia Madonnan tuotannolle kautta vuosien.

Dance-termillä on ovelasti harhautettu kiinnittämään huomio laulujen pakkaukseen eli etualalla sykkiviin selkeihin biitteihin ja syntikasta puristettuihin suhinoihin ja pulputukseen. Yllättävän helppo onkin jäädä kuuntelemaan, mitä kaikkea kummallista Madonna ja Price ovat kätkeneet vuoren korkuisiin äänikerrostumiin.

Madonnaa on luonnollisesti viehättänyt pulputtava Giorgio Moroder -biitti, koska se kumpuaa laulajan nuoruudesta. Abban Gimme, Gimme, Gimme -sampleen nojaava Hung Up tai Ray Of Lightia kierrättävä Future Lovers ovat kuin postikortteja 80-luvun alusta.

Mutta Moroder on vain murto-osa totuutta. Yhtä luontevasti Madonna on kotonaan sähkökitaroidun diskorockin parissa Ison Omenan ylistyksessä I Love New York tai varhaisen Depeche Moden kömpelöä syntikkasointia ja boogieta yhdistävässä rallissa Like It Or Not. Tai kepeästi pompahtelevassa, sihisevässä housessa Get Together. Ei edes itämaisia melodiakulkuja lainaava ja kovasti kiistanalainen Isaac-laulu vuosisatojen takaisesta mystikosta ponnahda esiin häiritsevästi.

Kun toipuu Confessionsin syntikkamuurista ja maratonrakenteesta, on Madonnan musiikista jälleen helppo pitää.