Kun Madonnan Confessions On A Dancefloor julkaistiin, Jorma Jortikka (Soundi 12/2005) ei ollut yksin todetessaan, ettei Madonnan kaltaisen edelläkävijän sovi päivittää musiikkiaan ultramodernein soundein. Hard Candylla Madonna palaa pitkän tovin jälkeen uudelle mantereelle ja tekee juuri sen, mistä on ehditty riittämiin varoitella: sekaantuu päivänpolttaviin soundeihin, todennäköisesti siksi, ettei Confessionsin listamenestys yltänyt Yhdysvalloissa odotuksiin. Madonna ei tietenkään ole vastuussa uusien soundien ensiesittelystä, mutta hän myötäilee niitä ja vieläpä harvinaisen uskollisesti. Hard Candyn varsinaiset arkkitehdit ovat Timbaland, Justin Timberlake, The Neptunes ja Kanye West – 2000-luvun ykköstuottajat.
Kun Madonna äänitti esikoisensa vuonna 1983, Timbo täytti 12 vuotta. Pharrell oli korkeintaan 10-vuotias, Kanye osasi tuskin lukea ja Justin käytti vielä vaippoja, mutta 25 vuotta myöhemmin pojanviikarit ovat Hard Candyn varsinaisia vetonauloja. Levyn kappaleet kuulostavat hädin tuskin Madonnalle räätälöidyiltä. Timberlaken FutureSex/LoveSoundsia (2006) jäljittelevän levyn parhaina hetkinä Madonna painaa päänsä rohkeasti piiloon, eikä hän epäröi tehdä sitä edes Timbalandin ja Justinin hallitsemalla 4 Minutes -singlellä.
Sivussa on suotavaakin pysyä, jos kuulostaa etäiseltä ja uudesta tyylistään vieraantuneelta. Kun Madonna avaa suunsa, hän fraseeraa jälleen karmaisevasti, henkäilee antaumuksetta kuin pakon edessä ohuella ja sieluttomalla äänellään. Vaikka yhteistyökumppanit eivät ole terävimmillään, discon ja housen kanssa flirttaileva sointi, jota levy-yhtiöt arvatenkin kutsuvat ”urbaaniksi”, jaksaa vetää puoleensa samoin keinoin kuin Nelly Furtadon, Britneyn ja Gwen Stefanin Hard Candya edeltäneet työt.
Kovat karkit sulavat yleensä suussa hitaasti, mutta tämä haihtuu hetkessä ilmaan, jopa nopeammin kuin Furtadon yhdentekevä Loose (2006).
