Kaikkien näiden vuosiien vaimean välinpitämättömyyden jälkeen koitti vihdoin aika testata Madonnan musiikillista mahtia piittaamatta hänen asemastaan massojen tyyli-ikonina, rautaisena lavatyöläisenä tai uskonnollis-seksuaalisen keskustelun lietsojana. Celebration-tuplakokoelma tarjoaa tarkastelulle kattavan pophittien kimaran, jota on mahdollista lähestyä varsin avoimesti ja ennakkoluulottomasti. 36 biisiä kattaa sekavassa järjestyksessä ultimaateiksi julistetut hitit Everybody-debyytistä (1983) tuoreimpaan kokoelman nimikappaleeseen. Persoonattomat Evita-laulut ja untelo American Pie -cover on uutettu pois, mutta koheneeko sillä pop-kredibiliteetti?
Toivonkipinä Madonnan kokemisesta uudessa, oikeamielisemmässä tai inspiroivammassa valossa hiipuu turhauttavan nopeasti. Hämmentävän ohuen lauluäänen ja vielä ohuempien sanoitusten kompensoinnissa turvaudutaan melodisesti tylsiin, sieluttomiin kertohokemiin ja hautaudutaan ylivahvennettuihin tanssirytmeihin, joille en mitenkään intoudu hakemaan perusteluja edes tanssahtelemalla. Kuuntelussa nousevat luonnottomasti esiin perin harvat aidosti nautinnolliset pop-elementit, kuten kaikista muista poikkeava, keskittynyt La Isla Bonita -sävelmä, pakottomampi Sorry-svengi tai epäviisaasti aloitusraidaksi asetetun Hung Upin kantava Abba-teema. Edes elokuvakytkentä ei virkistä, kun parempiin tunnareihin kuuluva This Used To Be My Playground puuttuu, mutta mitättömät Who’s That Girl, Live To Tell ja erityisen ikävästi munattu Bond-teema Die Another Day porskuttavat kaltaistensa joukossa.
Musiikki on selvästi väkinäisin ja mielenkiinnottomin puoli Madonnan dynaamisessa profiilissa.
