Musiikkialan muutoksia selitetään säännöllisin intervallein sillä, miten ihmiset muka kuuntelisivat enemmän silmillään kuin ennen. Ainakaan rockin puolella asiassa ei olla koettu muutosta neljään vuosikymmeneen. Kysykää vaikka Gene Simmonsilta, Vincent Furnieriltä, Steven Durenilta tai Tomi Putaansuulta.
Hittisuoneenkin toisinaan osuva keskiverto hardrock saa perusjannujen esittämänä osakseen vain keskiverron huomion ja keskiverron myynnin. Kun yhtälöön lisää edes vähän arveluttavaa tekstisisältöä ja räväkän ulkomuodon, menevät säännöt uusiksi.
Meidän aikamme rockin tekijöistä on imagollaan ratsastanut pisimmälle 1969 Ohiossa syntynyt Brian Warner. Ensilevynsä Marilyn Mansonin nimellä 1994 julkaisseen miehen vahvuudet ovat aina olleet konseptoinnissa ja visualisoinnissa. Biisien vahvuus on määrittynyt yhteistyökumppanien – tällä erää onneksi taas Twiggy Ramirezin ja Chris Vrennan – kautta.
Ammattikuuntelijan korvissa Mansonin levyt ovat aina langenneet ”hankitun maun” kategoriaan, eikä kahdeksas studioalbumi vie puhtaasti musiikillisesti mitattuna sen enempää eteen kuin taaksekaan päin. Biisit ovat rockin hovinarrin perustasoa, vaikkakin monelta kantilta jo kovin tuttuja.
