MARILYN MANSON: Eat Me, Drink Me

Tämän siitä sitten saa. Kun artisti on tehnyt koko uransa alter egona, joka on antanut luvan käyttäytyä huonosti tai pistää oman filosofian epäloogisuudet roolihahmon piikkiin, on kohtuutonta vaatia, että henkilökohtainen levy otettaisiin tosissaan. Eat Me, Drink Me on tehty Brian Warnerin aviokriisin aikaan ja se ilmestyy vain muutama kuukausi avioeron jälkeen. Harmi vaan, että Marilyn Manson on paljon kiinnostavampi kuin Brian Warner.

Paljon suurempi syy viitata kintaalla artistin sydänsuruille on se, että Eat Me, Drink Me on hemmetin tylsä, suorastaan pystyyn kuollut teos. On vaikea uskoa, että viime vuosituhannella Mansonia pidettiin edistyksellisenä ja muuntautumis-kykyisenä artistina. Tämä levy on pelkkää vanhan toistoa. Kiusallisinta on, että se on 90-luvun toistoa. Konesoundien ja metallikitaroiden synteesi ei ole enää sieltä innovatiivisimmista päästä.

Manson on polttanut monta siltaa takanaan ja nyt tärkeiden yhteistyökumppaneiden katoaminen alkaa kuulua. Suhde Trent Reznorin kanssa on puitu varmasti loppuun, mutta näköjään Twiggy Ramirezin ja jopa John5:n rooli on ollut odotettua suurempi. Jälkimmäinen ei ollut elämää suurempi kitaristi, mutta hakkaa Tim Skoldin tyylittömän tilutuksen sata-nolla. Vähään aikaan en näin typeriä hevisooloja olekaan kuullut. Skold sopii nimetä syntipukiksi albumin epäonnistumiseen senkin takia, että hän on vastuussa levyn sävellyksistä.

Vielä levyn alkupuolella muutaman heppoisemman biisin voi sivuuttaa, sillä The Red Carpet Graven sekä They Said That Hell´s Not Hotin herkkyys ja melodiarikkaus natsaavat keskenään ja vielä Heart-Shaped Glassesin kasarikoukuttavuuskin puree. Ylipäätään levyn popsävyt ovat ainoa kosmeettinen muutos edes johonkin suuntaan. Itse taiteilijan olisi joku säälimätön tuottaja voinut pakottaa laulamaan. Juuri Mansonin iänikuinen vaikerrus ja käninä osoittavat, ettei miehellä ole aikomustakaan kehittyä.

Kiusallaan levyn alkuun lykätty If I Was Your Vampire kertoo, mistä koko levystä on kyse. Vaivalloisesti jaanaavasta ahdistuksesta, jota annostellaan kuin könttääntynyttä puuroa laitoskeittiöllä. Heart-Shaped Glassesin jälkeen levyllä ei tapahdu yhtään mitään, vaan loppu on yhtä leipääntynyttä täytebiisiä, vaikka cd-soittimen näytössä numerot vaihtuvatkin.

Kiusallista on sekin, että juuri nyt Marilyn Mansonia olisi kaivattu. Hahmoa, joka teatraalisesti toisi maailman absurdiuden shokkiefektillä esille. Epänormaaliuksien tirkistelyn aikakaudella taitaa vaan olla niin, että friikkisirkukseen Mansonia ei enää kelpuutettaisi.

Marilyn Mansonin juna meni jo. Tai pikemminkin sen veturi ajaa edestakaisin aikaa sitten lakkautettua raideväliä.