Epäilemättä löytyy ihmisiä, joille uutinen Morrisseyn tulevasta albumista on aina uusi nuoruuden katkeransuloinen lintu juuttumassa henkitorveen. Aivan kuin ei tietäisi, miten vastata kutsuun lähteä kalaan sellaisen vanhan kasvutoverin ja hengenheimolaisen kanssa, jolle on jäänyt vannoutunut tapa tilittää sekä omaa että koko maailman surkeaa tilaa ilman ironisten valonpilkahdusten tajua. Ylväs märehtiminen on päätöntä omistautumista vaativa kamppailulaji, tapa pitää mato koukussa ja todellinen kalasaalis vierailla vesillä. Se tulee mieleen myös näiden Morrissey-kokoelmien parissa.
The HMV/Parlophone Singles ‘88- ‘95 kokoaa kolmelle levylle vuonna 2000 julkaistut kaksi vinyylisinglepakettia. Julkaisuajankohta on nyt aivan erilainen kuin yhdeksän vuotta sitten, jolloin Morrissey oli brittiläisen indiepopin hiipuva kummisetä. Silloin näitä sinkkuja kuunneltiin jo varsin surullisesti asemilleen kypsyneen miekkosen takana siintävänä loistavana tulevaisuutena. Nyt ne puolestaan kuulostavat vain Morrisseyn personoitumisen taitekohdalta. 2000-luku toi kuin toikin Morrisseyn takaisin, ja vieläpä kolmella yllättävän tuoreella ja näyttävästi eteenpäin askeltavalla studiolevyllä.
Tämän jälkeen neljä tuntia The Smithsistä irtautunutta Morrisseyta on jostain syystä vähän liikaa. Tuttujen takuuhittien ja lataukseltaan vaihtelevien lisäraitojen miellyttävän kronologisessa, mutta epätasaisessa ja ylenmääräisessä puristuksessa suurin huomio kiinnittyy vuonna 1994 julkaistuihin covereihin. Moonriverin tulkinnassa, etenkin sen pidennetyssä versiossa, on häikäisevää minimalistista kajoa. Hieno on myös Siouxsie Sioux’n kanssa duetoitu Georges Deleruen Interlude, vaikka sen tehoa laskeekin viimevuotinen Diamanda Galásin testamentillinen versiointi.
Uusi vuosituhatkin tuottaa jo ajalleen omistautunutta kelailua, sen osoittaa toinen kokoelma Swords. Kohtuufanille tarjolla on kuitenkin harvinaista kuultavaa: 18 sinkkujen bonusraitaa kolmelta viimeisimmältä albumilta. Jälki on kiinnostavaa, mutta turhan tasaista. Ihme, ettei Don’t Make Fun Of Daddy’s Voice -biisin vetovoima ole riittänyt pidemmälle. Turhankin pianotaiteelliseksi kohoava Because Of My Poor Education huipentuu jo aiempien avoimien luuseriusfiilistelyjen jälkeen osuvasti sanoihin: ”Reality is not real to me.”
Kansilehtisen haastattelussa Morrissey kiistää olevansa kuvauksellinen. Kannestako sen näkee?
