Kuvista päätellen St. Louisin lahja baseballille on ottanut välivuosina salilla käymisen todesta. Muuta erityistä ei olekaan tapahtunut Nellyn vetäydyttyä julkisuudesta Sweat- ja Suite-levyjen (2004) jälkeen. Vaikka primadonna on saanut painoa jokusen kilon, musiikki on edelleen samaa vanhaa, höyhenenkevyttä Nellyä. Tutut anthemit ja hitaat jamit ovat paikallaan, ja Nelly on huonoimmillaankin lennokas, viihdyttävä ja jopa karismaattinen.
Nellyn kunniaksi täytyy sanoa, ettei hänellä ole ollut kertaakaan uransa aikana vaikeuksia myydä itseään. Hän on tehnyt sen jo 30 miljoonaa kertaa tarkistamatta jo Country Grammarilla (2000) hiottua tyyliä. Tähänastisista albumeista ainoastaan Sweat on epäonnistunut valtaamaan Billboardin huipun, ja silloinkin tiellä oli Suite.
Tällä kertaa Nelly suoriutuu tehtävästään tyylittömämmin: hienoisesta vaihtelusta ja nimekkäästä miehityksestä huolimatta Brass Knuckles on perusluonteeltaan lähes identtinen mutta edeltäjiään aavistuksen huolittelemattomampi ja särmättömämpi. Edes Chuck D:n ja LL Cool J:n hätäiset vierailut eivät onnistu estämään kaavaa kangistumasta.