Mikko Meriläinen kirjoitti Soundin numerossa 5/2003 Olavi Uusivirran Nuoruustango-levystä seuraavasti: ”Hämmästyttävää, miten vähän nuoren lauluntekijän debyyttilevy kuulostaa tuoreelta, innostuneelta tai persoonalliselta.” En ollut tuolloin paljonkaan eri mieltä kriitikon kanssa, mutta seitsemän vuotta myöhemmin palkitsin hämmästyksekseni ja ilokseni Preeria-levyn viidellä tähdellä (Soundi 7/2010).
Olin ollut myyty jo Minä olen hullu -levyn (2008) ensi kertaa kuunneltuani. Uusivirta oli ottanut haamuloikan biisintekijänä, ryhtynyt tutkimaan itseään, elämää ja tabuja, ja lakannut miellyttämästä ja näyttelemästä rocktähteä. Jaakko Murtovirran tuottama albumi soi kuulaine chorus-kitaroineen euforisesti, nälkäisesti ja tyylitellysti 1980-luvun hengessä. Siitä lähtien on syntynyt tasalaatuista materiaalia, dramaturgisesti jännitteisiä mutta eheitä albumikokonaisuuksia.
Uusivirta on kuvannut nuoruuden intoa, haltioitumista ja kiimaa ehkä paremmin kuin yksikään aikalaisensa tai ikäisensä. Lyriikoissa täsmällinen kerronta ja haaveilevan runolliset tunnekuvaukset limittyvät toisiinsa saumattomasti. Uusivirta on post-aikakauden lapsia, joka yhdistää kappaleissaan lainauksia ja viitteitä Eino Leinosta David Bowieen, niitä silti ironisoimatta, pikemminkin taitavasti rinnastaen. Popin kontekstissa se on vaikeaa. Alituisena vaarana on teennäisyys, etääntyminen tai yliälyllisyys.
27 Suosikkia juhlistaa Uusivirran uran ensimmäistä kymmentä vuotta. Albumit ovat muutoin edustettuina tasapuolisesti, mutta keskenkasvuiselta Nuoruustangolta (2003) on mukana vain single Raivohärkä. Myös Me ei kuolla koskaan -kakkoslevyn (2005) kappaleista aistii turhan paljon yritystä, eikä laiskanpulskea ja vanhanaikainen diskorock-sointi kiehdo millään muotoa.
Kolme uutta kappaletta herättävät hämmästystä. Davemainen balladi Minä tahdon ponin toimii pitkälti nerokkaan onelinerinsa (”Minä tahdon ponin ja kuusi kaljaa, siinä kaikki.”) ansiosta. Joel Melasniemen kynäilemä Tuhat vuotta sitten vesittää tunnelman ykköslevyn lopussa upean Viimeinen kesä -kappaleen jälkeen. Arto Tuunelan tuottama Tiet etäisyyksiin kuulostaa kammottavalta Finnhits-jyystöltä ja aiheuttaa huolestuneisuutta tulevaa albumia ajatellen.
